Elisabeth Goudge: Vanha majatalo

Tartuin poislähtevien kirjojen hyllyssä teokseen, jonka päätin lukea ennen kuin se lähtee kiertoon. Elizabeth Goudgen Vanha majatalo –kirjan takakannessa sanotaan näin:

"Romanttinen maailmanmenestysromaani, jonka maalauksellisena keskuksena on keskiaikainen, unohduksiin jäänyt majatalo. Se muodostaa unenomaisen kauniin ympäristön toisiaan rakastaville ja vihaaville, toisistaan etääntyville ja toisensa löytäville ihmisille. Teos kuvaa ylempään englantilaiseen keskiluokkaan kuuluvia sodan uuvuttamia, levottomia ihmisiä, joiden toisiinsa merkillisesti vyyhteytyvät kohtalot tuovat majatalon maailmaan outoa jännitystä."

Tarina saa valtaansa. Henkilöt, miljöö ja kerronta lumoavat.

Talo, jossa ei näyttänyt olevan yhtään suoraan linjaa oli itsessään kuin taulu. Sillä oli oma persoonallisuus, se oli kuin elävä olento. Sen portaikko näytti käsivarsilta, joiden syleilyyn saattoi astua.

Metsä, jonne voi mennä hautamaan menneisyytensä ja josta voi löytää ihmeitä. Metsä, jossa oli tiheikköjä, joiden sisällä oli täydellinen vihreä nurmikko, jonka yläpuolelle kaartuvat oksat muodostivat katoksen. Metsä, jossa oli Tuolla Puolen, jossa asuu sarvipäinen Satuolento.

Lapset, joista vanhin poika oli tullut ritariajalta. Toinen poika lienee purjehtinut Draken kanssa merirosvomatkoilla. Tyttö oli nykyaikaan eksynyt Kate Greenaway. Viisivuotiaat kaksoset elivät omassa maailmassaan usein Rottana ja Myyränä. Lastenkirja ”Tuuli kuiskii pajukossa” kuuluu tarinassa usein.

Kiehtovia ovat myös kirjan aikuiset. Heistä yksi on taiteilija, jonka oppiin vanhin poika pääsee. Taide putkahtaa esille mitä yllättävimmissä paikoissa tuossa taianomaisessa talossa. Ja taidekin on taikaa.

”Ben arveli, että taiteilija oli aloittanut kukista ja perhosista ja huomannut sitten, ettei hänelle jäisikään tilaa metsässä linnuille ja eläimille. Mutta hän ei ollut antanut sen huolestuttaa itseään. Aivan ylhäällä, jokaisessa puunlehvien paljaaksi jättämässä paikassa, missä katsoja odotti näkevänsä palasen taivasta, hän näkikin sen sijaan jotakin eläintä tai laulavaa lintua esittävän lehtien reunustaman kuvan. Eräässä näkyi lentävä lokki, toisessa sinisellä virralla uiskenteleva joutsen. Siellä oli syövä hirvi, syvään uneen vaipunut pieni kuusipeura, saalista pyydystävä kuningaskalastaja, pesäänsä rakentava punarintasatakieli, mietiskelyyn vaipunut pöllö, mäyränkolo ja koloonsa pyrkivä mäyrä taaksepäin, kaniinin pesä, josta kaniini juuri tulee ulos, pähkinöitä syövä orava, takajaloillaan istuva peltohiiri pesemässä korviaan ja yhtä paljon muita eläimiä kuin oli tyhjiä paikkoja puiden lehvien lomassa. Taivasta ei näkynyt ollenkaan, sillä sille ei olisi ollut mitään tilaa, mutta koko maisema hehkui kirkasta, kaunista valoa, niin rauhallista ja kuitenkin niin hohtavaa, että katsoja tiesi keskikesän kuuman päivän olevan painumassa auringonlaskun kultaa kohden viileän henkäyksen väreillessä metsässä ja lintujen äänten kohotessa ylistyslauluun.”

Aivan kuten teoksen talo on kuin maalaus, jonka sisälle voi astua, on kirja kuin teos, jota taide ei vain hipaise, vaan se on siinä.

Lienee helppo arvata lähtikö kirja kiertoon, vai menikö se rakastettujen kirjojen hyllyyn.

Tietovisavoitto sekä Anne B. Ragden trilogia

Viime marraskuussa voitin yhden Bookyn viikottaisista ”tietovisoista”(* Facebookissa. Sain voitollani tehdä 50 euron arvosta ostoksia Booky.fi:ssa. Valinta oli vaikea. Tuntui, että on paljon helpompi ostaa kirjoja lahjaksi kuin itselle. Nyt olin kuitenkin päättänyt ottaa voiton melkein kokonaan omiin käsiini. Vain yksi kirja on vähän myös toista henkilöä varten.

Erilaisten alennusten ja muutaman oman euron lisäyksen jälkeen voittokasani näytti tältä:


Sisimmässäni oli suuri tyytyväisyys, kun katselin pinoa, josta tiesin olevan pidemmäksi aikaa lukunautintoja. Pienen pohdinnan jälkeen aloitin norjalaisen Anne B. Ragden trilogiasta Berliininpoppelit, Erakkoravut ja Vihreät niityt.

Tarinan siivittämänä lennähdin suoraan norjalaiselle sikatilalle. Melkein tunsin sen hajun nenässäni, niin vahvasti eläydyin mukaan. Sikatilaa hoitaa kolmesta veljeksestä vanhin ja tilalla asuu myös poikien omituisesti syrjitty isä. Veljeksistä keskimmäinen on hautausurakoitsija, joka elää ja toimii lähikaupungissa, mutta käytännössä kaukana tilasta ja sen asioista. Nuorin nauttii elämästä miesystävänsä kanssa Kööpenhaminassa pyrkien unohtamaan koko perheensä. Tarinan keskiöön ilmestyy vanhimman veljen lyhyestä nuoruusajan suhteesta syntynyt tytär. Sukulaiset tuo yhteen poikien äidin kuolema.

Luettuani ensimmäisen kirjan kiitin onneani, että minulla oli heti käsillä myös jatko-osat. Berliininpoppelit nimittäin päätti tarinan niin kesken, että sitä oli ihan pakko päästä heti jatkamaan. Totta puhuen jatkaisin mielelläni lukemista vielä Vihreiden niittyjenkin jälkeen.

Parasta antia kirjoissa ovat veljesten henkilöhahmot. Sikatilallisen ja hautausurakoitsijan poikamieselämät ovat yhtä kaukana Kööpenhaminalaisen homoparin ylellisestä elämästä kuin maa on kuusta. Miesten kohtaamisissa vuosien jälkeen kirvoitti monet itkunsekaiset naurut.

Oikeastaan koko trilogia kulkee yhdestä inhimillisestä tragediasta seuraavaan ja itsekkäiden ihmisten yrityksillä pysyä ulkopuolella ja elää pelkästään omaa elämäänsä. Kun elämät ja tarinat sekoittuivat toisiinsa, ne aiheuttivat vuoroin naurua vuoroin toivonsekaista ahdistusta. Teksti kulkee sympaattisesti ja ottaa lukijan mukaansa.

Tarina on esitetty sarjana FST:llä keväällä 2010 ja uusintana viime kesänä, mutta se on mennyt minulta täysin ohi. Jos se vielä joskus uusitaan, niin aivan varmasti istun nakutettuna ruudun ääressä. Löysin kiinnostavan analyysin sarjasta täältä.

Yksittäisinä kohtauksina pidin nuorimman veljen, Erlendin, töiden esittelyjä. Hänen rakentamiensa näyteikkunoiden somistukset olisi ollut kiinnostava nähdä, ja ehkä niitä olikin esillä tv-sarjassa.

Aivan ikkunaruudun eteen, ojentuvien hopeakäsivarsien eteen hän halusi panna kaksi puoliksi juotua samppanjalasia ja miltei tyhjän Bollinger-pullon, kappaleiksi revittyä lahjapaperia ja nauhaa aivan kuin joku olisi juuri avannut lahjapaketin, ja pienen avatun rasian, josta näkyi suuri ja komea karaatin timanttisormus, ja pienet raakasilkkiset stringit, jotka oli ikään kuin viskattu samppanjapullon eteen… Hän ei ollut kertonut omistajalle pikkuhousuista, mutta hehän olivat Kööpenhaminassa, mies ihastuisi viitteelliseen ajatukseen kiitollisen naisen vastauksesta.

----

*) ”Auta Lassea” –tietovisan kysymys kuului: ”Kumpi maksaa enemmän konsonantti vai vokaali?” Vastasin, että Konson Antti maksaa enemmän, koska ainahan miehet maksaa.

Luolakarhun klaani, ym.

Miksi ihmisen täytyy olla niin saamaton, ettei saa kirjoitettua edes vähäisiä muistiinpanoja luetusta kirjasta? Etenkin kun tarkoituksena on ollut kirjoittaa tänne edes jotakuinkin säännöllisesti. En sentään koskaan ajatellut kirjoittaa kaikista luetuista, eli lähdin alusta pitäen rennolla otteella liikkeelle. Nyt näyttäisi siltä, että ote on luiskahtanut liiankin rennoksi.

Olen kuitenkin päättänyt kirjoittaa Jean M. Untinen-Auelin Luolakarhun klaanista ja sen myös teen! Päätös syntyi yksinkertaisesti siksi, että tarina oli mielestäni niin vastustamattoman hyvä. Kirja on nököttänyt lukemattomana hyllyssäni vuodesta 1982 lähtien. Tänä vuonna se olisi voinut saavuttaa 30 koskemattoman vuoden kunnioitettavan iän. Mutta niin ei siis käynyt, sillä se menetti neitsyytensä viime syksynä.

Kirja on hyllyssäni siksi, että sen ilmestymisen aikoihin kuuluin kirjakerhoon ja aina joskus (aika usein) unohdin peruuttaa kuukauden kirjan. Niin kävi tässäkin tapauksessa. Kirja tuli, maksoin sen ja pistin hyllyyn. Sen lukeminen ei kiinnostanut ja nyt mietin miksi. Ilmeisesti ennakkoluuloni olivat todella voimakkaat. ”Ihmiskunnan aamuhämärä” ei kuulostanut korvissani houkuttelevalta. Kun sain tietää, että tuolloin aamuhämärän aikaan ei osattu puhua, ennakkoluuloni nousivat huippuunsa. En mitenkään kyennyt uskomaan, että monisatasivuinen kirja voisi olla kiinnostava ilman puhetta.

Koska minulla on nyt kuitenkin päällä jonkinlainen hämärä projekti, että kävisin edes jollain tasolla läpi kirjani, joutui tämäkin kirja syyniin. Koska juuri silloin ei ollut mitään erityisen mielenkiintoista luettavaa, päätin vihdoin lukea sen. Olihan se jopa määritelty klassikoksi kotimaisella listalla.

Jo kirjan ensimmäiseltä sivulta tarina imaisi mukaansa. Miten hienosti kuvailevaa ja dramaattista tekstiä!

”Tyttö temmelsi vedessä vähän aikaa: ui edestakaisin ja jättäytyi sitten virran vietäväksi. Kun joki leveni kivikossa solisevaksi koskeksi, hän nousi seisomaan ja kahlasi rantaan, käveli takaisin hiekkapoukaman kohdalle ja alkoi lajitella pikku kiviä. Hän oli juuri lisännyt uuden kiven erityisen kauniiden kivien kasaan, kun maa alkoi tärähdellä.”

Pian tarina eteni maanjäristyksestä tuhoista yksinäisen 5-vuotiaan tytön haavoittumiseen luolaleijonan kynsissä ja siihen, kun tyttö ja klaanilaiset kohtasivat. Klaanin nainen näki haavoittuneessa tytössä olennon, joka muistutti karvattomalta eläimeltä näyttävää myttyä. Siitä alkoi Aylan elämä klaanikansan parissa.

Nuo vankkarakenteiset, karvaiset, lyhyet esi-ihmiset kutsuivat itseään Luolakarhun klaaniksi. Ayla oli Muita: vaalea, pitkä ja kaunis, ja käyttäytyi klaanikansan mielestä omituisesti. Hän itki ja nauroi ja osasi puhua. Hän oli kiinnostunut ympäröivästä maailmasta ja halusi tehdä asioita, jotka olivat mahdottomia klaanikansan naisille. Niin hän tuli rikkoneeksi tabuja. Hän oli liian kekseliäs ja liian kehittyvä! Hän eli tulevaisuudelle, kun taas klaani ja eli kehityskyvyttömänä menneisyydelle, ikivanhojen tapojen orjuuttamana.

Kirja on täynnä mielenkiintoisia ja mielikuvituksellisia tekoja ja ajatuksia. Vieläkin mietin, voisiko todella olla niin, että muinaisilla ihmisillä olisi ollut yhteinen muisti, joka ulottuisi kauas menneisyyteen. Ajattelen mielessäni kananpoikasta, joka nähdessään erilaisten lentävien lintujen hahmokuvia jatkoi rauhassa tepastelua, mutta heti kun se näki lentävän haukan kuvan, se jähmettyi peloissaan. Silläkin on syntymästä lähtien alkukantainen muisti, jonka perusteella se osaa pelätä.

Kirja avarsi ajatuksia aivan huikeasti. Tajusin, että yhtä vaikeaa kuin on nähdä tulevaisuuteen on nähdä menneisyyteen. Onko ihminen joskus ollut täysin erilainen? Onko kehittynyt kaksi tai useampia ihmisen kaltaisia lajeja, jotka ovat joskus kohdanneet? Millainen on ollut se valintavaihe, joka on johtanut nykyisenkaltaisen ihmisen säilymiseen ja elämän jatkamiseen?

Klaanin elämän ja Aylan sopeutumisen kuvailu oli suorastaan järkyttävän kiehtovaa. Jäin täysin kirjan pauloihin.

---

Jatkokertomuksena tähän vielä, että luin yllä olevan jälkeen Luolakarhun klaanin jatko-osat Hevosten laakso, Mammutin metsästäjät, Tasangon vaeltajat ja Luolien suojatit. Ehkä parituhatta sivua muistelua ja toistoa, rakkauslöpinää, seksiä ja harvoin joku pieni kohokohta viihdepuurossa. Kaikesta paistoi se, miten kustantaja on tavoitellut suuria myyntilukuja peruskikoilla, jotka yleensä myyvät. Näitä kirjoja ei olisi tarvinnut lukea, eivätkä ne tarvitse muuta arvioita.

Emile Zola: Naisten paratiisi

Lähdin kirjastoon hakemaan ihan jotain muuta, mutta nappasinkin mukaani Emile Zolan Naisten paratiisin.

Teos on suorastaan uskomaton kuvaus suuren tavaratalon synnystä ja 1800-luvun puolivälissä tapahtuneesta kauppatavan muuttumisesta, mikä jyräsi pikkupuodit armotta alleen. Vaikka kuvaus on ylitsevuotavaa ja vaikuttaa hurjasti liioitellulta, se on mitä ilmeisimmin todenmukaista. Zola nimittäin kuvasi oman aikansa tapahtumia, ja etenkin tavaratalojen toimintaan ja kehittymiseen hän tutustui perusteellisesti. Hän havainnoi ja haastatteli, tutki ja tutustui. Hän teki suuret määrät muistiinpanoja ja myös hänen vaimonsa osallistui työhön luetteloimalla sen ajan kankaita, vaatteita ja värejä. Joskus lukiessa tämä tietomäärä lähes läkähdytti ja pysähdytti tarinan etenemisen.

Zola tuo loistavasti esille silloin syntyneet kaupankäynnin rakennemuutokset ja uudet toimintatavat, jotka ovat yhä tänä päivänä käytössä monissa yrityksissä. Myyjien saamat bonukset, tuotteiden alennetut hinnat, tavaravaraston nopea kierto sekä näkyvä mainostaminen muuttivat perinteistä kauppatapaa radikaalisti.

"Mainonta ennen kaikkea edusti suurta voimaa ja Mouret tiesi tämän. Vuosittain hän käyttikin kolmesataatuhatta frangia luetteloihin, ilmoituksiin ja julisteisiin. Kesäuutuukisen myyntiä varten hän oli ottanut kahdensadantuhannen kappaleen painoksen eräästä myyntiluettelostaan. Viisikymmentätuhatta niistä käännettiin vieraille kielille ja lähetettiin ulkomaille. Mouret varusti luettelot kuvin ja liitti lehtiin kangasmalleja. Mahdollisuudet mainostukseen olivat rajattomat. Kaupungissa ei ollut paikkaa, jossa Naisten paratiisin nimeen ei olisi törmännyt. Talojen seinissä, sanomalehdissä ja jopa teattereiden esiripuissakin tuo nimi sykähdytti katselijaa."

Mielenkiintoisinta tässä kaikessa on se, että nämä valtavat tavaratalot oli suunniteltu nimenomaan naisia ja heidän todellisia tai kuviteltuja tarpeita varten. Tarkkanäköisenä Mouret piti naisia voimattomina vastustamaan houkutuksia. Erityisesti heidän heikkouteensa ostaa tavaraa ilman tarvettakin Mouret kehitti alennusmyynnit. Ja naiset sortuivat kiusauksiin, joutuivat ostohulluuden valtaan ja vyöryivät tavarataloon.

"Kaikkiin näihin höpsötyksiin nuo naisparat tyhjensivät kukkaroittensa vähäiset varat. Kyynärpäillään tönien ja kiihkosta kuumina he tungeksivat korien ja hyllyjen ympärillä. Kymmenen centimen pitsit, kahdenkymmenenviiden centimen nauhat, viidentoista centimen sukkanauhat, käsineet, alushameet, solmiot, sukat ja puuvillasäärystimet katosivat ahnaiden naisten käsiin kuin maa olisi ne niellyt."

Uusien toimintatapojen mukanaan tuomat ongelmat kuvataan kirjassa realistisesti. Näpistely, kateus ja kyttäily lisääntyi. Tänä päivänä ajankohtainen ja paljon puhuttu kiusaaminen oli myyjien välillä yleistä ja Zola kuvaa sitä mieleenpainuvasti.

Miesasiakkaista ei kirjassa näy jälkeäkään. Miehet mainitaan korkeintaan aviomiehinä, jotka ansaitsivat rahaa ja joskus joutuivat perikatoon vaimon ostohulluuden vuoksi. Heräsi väkisinkin kysymys, olisiko nykyinen kulutusyhteiskunta syntynyt naisluonnon heikkouksien pohjalta?

Jännäreitä on ahmittu!

Olen ahminut muutaman dekkarin jälleen aikani kuluksi. Tai no, ovatko Elizabeth Georgen kirjat dekkareita? Pikemminkin ne olisi kai luokiteltava psykologisiksi jännäreiksi, sillä vaikka niissä aina onkin perinteinen murhatutkimus, niissä myös tutustutaan syvällisesti päähenkilöiden keskinäisiin suhteisiin. Thomas Lynley ja Helen, St. James ja Deborah sekä Babara Havers tulevat kirja kirjalta tutummiksi. Heidän kulloisetkin ongelmansa ja ihmisuhdedilemmat kulkevat murhatarinan rinnalla psykologisina kysymyksinä, joihin voi peilata tarinan murhamotiivia.

Elizabeth Georgen Lynley-mysteerit kannattaisi lukea järjestyksessä, sillä päähenkilöiden tarinat jatkuvat suoraan edellisestä kirjasta. Välttämätöntä se ei ole. Minäkään en ole tajunnut tehdä niin, sillä en ole aikaisemmin törmännyt jännäreihin, jotka osittain jatkuisivat seuraavaan kirjaan.

Tämänkertainen kirja oli Isän varjo. Lukiessani tajusin, että olen nähnyt tarinan myös tv:ssä. Onneksi en muistanut juonta kokonaan, vaikka toisaalta se ei olisi juurikaan heikentänyt lukukokemusta. Voinkin hyvin suositella lukemaan Lynley-tarinat, vaikka olisi tutustunut televisiossa niihin. Kirjoissa kun mennään todella paljon syvemmälle psykologisiin kysymyksiin.

Voisin poimia teoksesta vaikka kuinka paljon sitaatteja, jotka herättävät pohtimaan. Tässä yksi minua säväyttänyt Haversin ja Lynleyn dialogi:

"Tässä on näköjään taas kysymys siitä että pitäisi varoa mitä toivoo. Minä tiedän mitä haluan tehdä. Minua pelottaa tehdä se."
"Se liittyy jotenkin jumaliin. Kun he tahtovat tehdä ihmisen hulluksi, he antavat hänelle sen mitä hän hartaimmin toivoo."


-----

Perinteisempää dekkaria edustavat Reijo Mäen Vares-kirjat. Vasta nyt luin ensimmäiseni, joka oli Keltainen leski. Se oli reipastahtista seikkailua ja kohtuullisen hyvä dekkarikokemus. Loppuratkaisu oli kylläkin aika helppo, joskin verinen. Usko palaavani näihin vielä.

Yhden sitaatin otin tästäkin kirjasta:

"Kaikki lehtien iltatytöt toivoo aina itselleen miestä joka olisi sekä huumorintajuinen että uskollinen", Jussi Vares mutisi itsekseen. "Eikö ne taliaivot ymmärrä, että kyseessä on toisensa poissulkevat ominaisuudet."

Aika uskottavaa analyysia, siis...


----

Kolmantena luin taas kerran Alexander McCall Smith'iä. Nyt oli vuorossa Oivallinen aviomies. Toivottavasti Mma Ramotswen tutkimukset jatkuvat vielä pitkään, nämä ovat NIIN ihastuttavia! Teksti on tarkoituksellisen lapsenomaista. Sekaan kuitenkin putkahtaa tämän tästä yllättäviä analyyseja, kuten seuraavassa:

"Mma Makutsi istuutui. Hän oli törmännyt töykeisiin vastaanottovirkailijoihin ennenkin ja ihmetteli, minkä vuoksi juuri työ vastaanottotiskin takana tuntui vetävän puoleensa epäystävällisiä ihmisiä. Ehkäpä ihmisillä oli taipumusta etsiytyä töihin, jotka olivat täsmälleen päinvastaisia kuin heidän luontonsa. Oli lempeitä vanginvartijoita ja sotilaita, oli tylyjä sairaanhoitajia, oli tietämättömiä ja umpimielisiä opettajia. Ja oli myös töykeitä vastaanottovirkailijoita."

Eivätkö olekin tuttuja nuo ihmiset luontonsa vastaisissa töissään?

Laila Kinnunen: Halusin laulaa halusin rakastaa

Kesällä olimme tyttären kanssa mökillä ja poikkesimme paikalliselle kirpparille. Hän löysi sieltä Laila Kinnusen kirjan Halusin laulaa halusin rakastaa, toimittanut Irja Sievinen.


Lukeminen alkoi samantien ja huvittavimmat kohdat hän luki minulle ääneen, muun muassa tämän: "Hän oli pitkä, komea, tumma, ei sentään ruskeasilmäinen, vaikka kaikki sellaiset miehet ovatkin olleet niin ratkaisevia kohtalossani. Hän oli insinööri, miellyttävä, fantastinen seuraihminen, kultainenkin kaikin puolin. Olen melkein varma, että hänen nimensä oli Matti."

Matista ei tullut Lailalle pitkäaikaista suhdetta, sillä tämä ei suostunut seksiin. Kun Laila yritti päättäväisesti vampata tämän, Matti ilmoitti jyrkästi, ettei "mitään sellaista ennen avioliittoa".

Laila Kinnunen kertoo kirjassaan perheestään ja lapsuudestaan sotalapsena Ruotsissa, mutta varsinaisesti hän keskittyy kirjassa, kuten koko elämässäänkin, laulamiseen ja miehiin.

Laulajanura alkoi Lazzarellasta 17-vuotiaana, mutta jo sitä ennen Laila oli kierrellyt esiintymässä ympäri Suomea. Hän oli tanssinut sambaa pienestä tytöstä lähtien ja herätti liikehdinnällään huomiota lavoilla. Siihen aikaan solistit yleensä liikehtivät hitaasti tai suorastaan juhlavasti. Tai kuten Laila kuvailee: "seisoi jäykkänä kuin tikku mikrofoninsa kanssa".

Kirjassa miehistä kuvaan tulee ensin Jussi, sitten Matin ja Larsin jälkeen italialainen "pieni, tumma ja loistava pianisti" Armando. Laila ihastui ja rakastui herkästi, joten ehkä heitä oli muitakin. Ja suhteet olivat yleensä myrskyisiä. Ensimmäinen aviomies oli Ville-Veikko Salminen, "Ville Huoleton". Avioliitto kesti parisen vuotta ja kaatui kummankin sanojen mukaan raha-asioihin. Ville Huoleton "käytteli rahaa kuin Kroisos, ei laskenut, ei harkinnut, ei miettinyt mistä rahat tulevat, antoi hurrata vain".

Laila näyttäisi ajautuneen säännöllisesti mustasukkaisten ja väkivaltaisten miesten syliin. Kirjassa hän kertoo usammankin kerran, miten häntä oli pahoinpidelty. Yhden Ville-Veikon "käsittelyn" jälkeen Laila oli mustelmilla kasvoista kantapäihin. "En ikinä olisi uskonut, että ihmiseen mahtuu sellainen määrä mustelmia." Laila ihmetteli, että selvisi sillä kerralla hengissä.

Kirjasta tajuaa, miten Laila oli temperamenttinen ja rohkea nainen. Hänellä oli hyvä kielipää, jolla pärjäsi paitsi laulaessa myös ulkomaan matkoilla. Hän matkusteli paljon ja teki pitkiä esiintymiskiertueita paitsi Ruotsiin, toiseen kotimaahansa, myös muualle Eurooppaan. Se ei siihen aikaan ollut kovin yleistä ja mielestäni osoittaa paitsi rohkeutta myös jonkinlaista levottomuutta. Ehkä sotalapsivuodet olivat sittenkin aiheuttaneet jonkinlaista juurettomuutta, vaikka perhe ja biologinen äiti vaikuttivatkin läheiseltä.

Avioliiton loppupuolella Laila odotti lasta Misolle. Kirja päättyy siihen, kun Laila on naimisissa Mison kanssa, on saanut lapsen ja asuu Espoon Lähderannassa. Hän on 33-vuotias ja ollut lähes puolet elämästään iskelmälaulaja. Vaikka ei suoraan sanokaan, kirjasta lopusta henkii se, miten perhe-elämä ei Lailaa innosta. Raikkaan ja railakkaan kerronnan jälkeen teksti ikään kuin pysähtyy ja sammuu. Ehkä hän haki lisää sisältöä perheenäidin elämäänsä kirjoittamalla tämän kirjan.

Loppu onkin Laila Kinnusen tarinan jatko-osaa, jota ei liene kirjoitettu.

Svejk tökkii, dekkareita kuluu

Kirjoittaminen on rästissä. Kesällä aika kuluu ihan eri tyyliin, kun tekemistä on niin paljon, niin paljon. Lukea sentään ehtii jonkin verran, mutta kirjoittaminen on lähes mahdotonta.

Tilanne klassikkojen kanssa on nyt sellainen, että aloitin viidentenä klassikkona Svejkin. Luin ensimmäisen, paksumman osan ja aloitin toista. Sitten tuli ähky ja stoppi. Jossain alkupuoliskossa oli välillä ihan hauskaakin ja teksti huvitti. Sitten ei enää huvittanut. Tuli tunne, että hauskuutta on pyritty ylläpitää väkisin eikä tarina etene. Paikallaan polkeminen alkoi ahdistaa

Päätin pitää tauon ja nappasin mökiltä muinoin luetun dekkarin, John Lutz’n Liekki. Alku oli räväkkä ja antoi odottaa vauhdikasta menoa. Mutta eihän rampa lopulta kovin lujaa pääse ja loppu oli epäuskottava. Kesäisenä välipalana kirja silti menetteli.

Sitten hain kirjastosta pari Joel Haahtelaa, johon olin päättänyt tutustua ja kevennykseksi yhden Mma Ramotswen etsivätoimiston tarinan, joka oli lukematta. Aloitin naisten etsivätoimistosta (Alexander McCall Smith: Pieniä ihmeitä autokorjaamolla) ja olipa taas kerran niin leppoisaa! On hämmästyttävää ja ihailtavaa, miten tietynlainen kerronta avaa eteen afrikkalaisen maailman ja mentaliteetin. Kerronnan mukana suorastaan siirryin paikan päälle nuuhkimaan rooboisin tuoksua ja katselemaan paikallisia ihmisiä. Kiitokset suomentajalle!

Siirryin Haahtelaan (Naiset katsovat vastavaloon) ja toisenlaiseen kerrontaan. Lyhyitä, riisuttuja lauseita, nopeita kuvauksia, todellista pikalukua. Tarinakin oli tylsä, eli kokonaisuus ei ollut minun makuuni. Jätin toisen Haahtelan lukematta, kun se vaikutti samantyyppiseltä.

Minulle kesä on dekkarien aikaa, joten nappasin mökiltä pari Donald E. Westlaken teosta. Ensimmäisenä meni Ruumis kuin ruumis, hauta kuin hauta, mikä oli melko perinteistä mafiajuttua. Seuraavaksi oli vuorossa Ihmisryöstäjän käsikirja. Se olikin kerrassaan mainio tarina Dortumundin jengin hämäräpuuhista, jota lukiessa oli suorastaan naurettava ääneen. Totesin, että on luettava muitakin Westlaken Dortmund-tarinoita, jos ne saisivat yhtä hyvälle tuulelle!

Nyt on yöpöydällä Elizabeth George’n Isän varjo ja Laila Kinnusen oma tarina.

Svejk-tauko jatkuu, mutta yritän vielä palata siihen. Muutenhan koko kymmenen kirjan haaste menee osaltani mönkään. Katsotaan, kuinka käy.

Helen Fielding: Bridget Jones

Huomasin kerran tyttäreni kirjahyllyssä Bridget Jones -kirjan ja totesin: "Ai sinullakin on tämä?". Hän naurahti, että se on todellisuudessa minun kirjani, mutta hän otti sen mukaansa muuttaessaan. "Nyt se on minun!", hän totesi ykskantaan. Samalla tavalla on hyllystäni kadonnut muutama muukin suosikki, ainakin Ruohometsän kansa.

Niinpä kun sattumalta huomasin Bridget Jones - elämäni sinkkuna -kirjan kirppiksellä, ostin sen uudelleen itselleni. Aloin lukea sitä pienenä välipalana Austenin jälkeen, ennen seuraavaa klassikkoa.

Elokuvan olen nähnyt useita kertoja. Sehän on niitä leffoja, joka tulee uusintana televisiossa tämän tästä, ja jota on kiva katsella uudelleenkin. Ajattelin, että kirjan kanssa käy samalla tavalla. Luin ja vertailin tekstiä elokuvaan, sillä sitähän ei voi olla tekemättä, kun elokuva on tuttuakin tutumpi. Huomasin tarinassa sekä samanlaisuutta että erilaisuutta.

Kirja oli nopeasti luettu ja oli ihan mukavaa viihdykettä. Lukemisen jälkeen kuitenkin mietin, miten se voi olla jollain listalla klassikkona. Oma klassikkorankkaukseni on jotenkin toisenlainen. Niinpä tämä ei tule omalle 10 klassikon haasteen listallekaan, vaan pysyy välipalana.

Sitä jäin lukukokemukseni jälkeen ihmettelemään, miksi varsinainen teksti ei missään vaiheessa tuntunut tutulta eikä kilisyttänyt pienintäkään kelloa. Vaikka tarina oli tuttu - ainakin osittain - teksti ei herättänyt mitään muistikuvia aikaisemmasta lukukerrasta.

Menin käymään tyttäreni luona ja vilkaisin kirjahyllyyn. Siellä oli Bridget Jones - elämä jatkuu!

Mennyt maailma (Brideshead Revisited)

Eilen TV1 klo. 22.00 Mennyt maailma:

Suositun romaanin elokuvaversiossa nuori mies tempautuu rikkaan aristokraattiperheen elämään missä raha, valta ja rakkaus vaativat kuitenkin aina hintansa. O: Julian Jarrold.

Loistava yhteensattuma! Odotin mielenkiinnolla elokuvaa, kun ihan äskettäin luin kirjan, jonka myötä mieleen palautuivat niin selvästi 80-luvun tv-sarjassa esiintyneet hahmot.

Elokuva oli pettymys. Ehkä olisin kokenut sen toisella tavalla, jos en olisi juuri lukenut kirjaa. Nyt vertailin niitä koko ajan keskenään. ”Ai tämä alkaa tästä kohtaa”, ”eihän se noin mennyt!” tai ”miksi tästä kohtaa ei kerrota enempää?”, sinkoilivat ajatukseni elokuvan harppoessa tilanteesta toiseen.

Charlesin roolissa Matthew Goode toi positiivisella tavalla mieleen Jeremy Ironsin. Sen sijaan Sebastian ei ollut ollenkaan sitä, mitä odotin. Hahmolta puuttui se Sebastianissa vivahteikkaasti ilmenevä kopeus ja hienostuneisuus, jota hän ei kasvatuksensa tuloksena pystyisi karistamaan pois, vaikka haluaisikin.

Minua häiritsi myös elokuvassa alleviivaten esiin tuotu homoseksuaalisuus. Se on tämän päivän yleisön kosiskelua, sillä sekä kirjassa että tv-sarjassa homoseksuaalisuus on hyvin hienovaraisesti mukana tarinassa. Juuri se, että yleisölle ei kerrota kaikkea, on tärkeä osa menneen maailman kiehtovuutta.

Tunnustan vielä, että lopulta torkahdin. Oikeastaan on käsittämätöntä, että kun yli 10-tuntinen tv-sarja oli tiivistetty parin tunnin mittaiseksi elokuvaksi, siitä tulikin tylsä.

EVELYN WAUGH: MENNYT MAAILMA (Brideshead Revisited, 1945)


Löysin tämän klassikon Pelastusarmeijan kirppikseltä. Se on ensimmäinen painos vuodelta 1982, ja sen päällyspaperissa on kuvia tv:ssä 82-83 pyörineestä sarjasta. Sarja on yksi niitä harvoja, joka on todella vahvasti jäänyt mieleen, mikä johtuu nimenomaan Jeremy Ironsista ja Anthony Andrewsista, jotka tekivät rooleistaan melkein mystisen kiehtovia. En osaa kuvitella Aloysiusta paremmin kenenkään muun kainaloon kuin jälkimmäisen esittämän Sebastianin. Ja hänen Aloysiuksensa on persoona:

”Mutta sinähän tiedät, että Charles on taiteilija. Hän piirtää kuin nuori Ingres”, ja arvaas mitä Sebastian sanoi? ’Kyllä, Aloysiuskin piirtää hyvin kauniisti, mutta hän on tietenkin paljon modernimpi.’”


Muistelen silloin tv-sarjaa seuratessani ihmetelleeni Sebastianin erikoisuutta, jota ei selittänyt pelkästään englantilainen yläluokka ja sen hienostunut puhetyyli ja elämäntavat. Tässä nykyisessä maailmassa ymmärrän selkeämmin. Tänä päivänä Sebastian ei olisi lähellekään niin erikoinen, mutta ei myöskään niin kiehtova.

Kirja herätti paljon ajatuksia. Varsinkin katolilaisuuden merkitys ihmisten kohtalon muovautumisessa avautui kirjan myötä hämmentävällä tavalla. Se synnyttää ja pitää koossa, mutta samalla näivettää.

Henkilöhahmojen kuvaus on terävää ja sen kautta kirja tuottaa myös paljon hupia. Itse pidän huvittavimpana Charlesin omituista isää. Siinäpä varsinainen kasvattaja!

Mark Twain: Tom Sawyerin seikkailut

Klassikko, joka ei ole osunut aikaisemmin kohdalle. Nyt se löytyi kirppispöydältä. Olen joskus lukenut Huckleberry Finnin seikkailut, mutta koska se on eräänlainen jatko-osa tälle, niin siinäkin mielessä tämä oli luettava. Kirja ei esiinny kummallakaan 100 kirjan listalla, mutta klassikko se on silti.

Mark Twain - oikealta nimeltään Samuel Langhorne Clemens - julkaisi Tom Sawyerin ja Huckleberry Finnin seikkailuista kertovat poikakirjansa vuosina 1876 ja 1884; sen jälkeen ne ovat ilmestyneet lukemattomina painoksina eri kielillä, ja kaikkialla ne luetaan poikakirjallisuuden mestariteoksiin. Huck Finnin ja Tom Sawyerin parissa elää kirjallisuudenprofessori yhtä nautinnollisia hetkiä kuin konsanaan koulupoika. (takakansitekstiä)

Entisajan elämästä ja vanhasta kielestä huolimatta tämä romaani varmasti innostaa edelleen poikaviikareita. Kiinnostavia ja opettavaisiakin kuvauksia itsenäisestä selviämisestä luonnon helmassa. Twain luo taitavasti todellista jännitystä poikien seikkailuihin, mutta sitä ei onneksi pitkitetä liikaa, vaan helpotus tulee pian.

Karin Alvtegen: Varjo (Skugga)

En käsitä, miksi tätä kirjaa mainitaan jossain dekkariksi, sillä sitä se ei ole. Kirjan takakannen mukaan se on psykologinen jännäri, mikä on lähempänä oikeaa.

Alvtegen tietää mistä kirjoittaa: kirja kertoo kriittisesti kirjailijoista, heidän lähipiiristään ja kirjallisuusinstituutiosta yleensä. Tästä näkökulmasta voi lukea lisää vaikkapa Kaisa Kurikan arvostelusta Turun Sanomissa.

Kriittisyys ravisteli muutenkin ja kohdistui jopa Svea-mammaan. Tosin aihe oli vain lyhyesti, pelkkänä hipaisuna mukana tarinassa, mutta silti vavahduttavana yksityiskohtana sota-ajan Ruotsista. Maahan onnistui välttämään sodan, mutta mitä siellä silloin tehtiinkään? Vai tehtiinkö mitään? Näihin kysymyksiin liittyy kirjassa oleva moraalitesti. Se on yksinkertainen, mutta hyvin valaiseva.

Kirjassa on paljon eettistä pohdintaa. Oikeastaan koko tarina kuvaa moraalitonta sumppua, möhkälettä, jossa pahat teot on tiiviisti pakattuna ja joka on unohdettu ja vaiettu melkein olemattomaksi. Pieni nirhaisu tulee sumppuun ja se meinaa alkaa avautua, mutta sitä tilkitään, ja aina uusilla pahoilla teoilla sitä tilkitään, yhä uudelleen… Siis oikea moraalin irvikuva!

Kirja tuotti järkyttävän lukukokemuksen, mutta ilman minkäänlaista mässäilyä. Sen vuoksi se upposi minuun kuin veitsi sulaan voihin ja jätti ikuisen jäljen.

Pearl S. Buck: Naisten piha (Pavilion of Women)

Pitkästä aikaa kohdalle osui romaani, joka todella kiinnosti ja mietitytti. Kirja on on Pearl S. Buckin kirjoittama Naisten piha. En ole lukenut sitä aikaisemmin, ja vuosia sitten en ehkä olisi pitänyt siitä. Nyt se sen sijaan kiehtoi niin, että se oli luettava melkeinpä yhtä soittoa alusta loppuun.

Tarina ajoittuu keisarillisen Kiinan viimeisiin aikoihin, jolloin uuden aikakauden muutoksia oli vaivihkaa tulossa. Jo ajankuvauksena se on mainio.

Saatoin silmissäni nähdä, miten kiinalaisen maaseutukaupungin rikkain perhe sukulaisineen eli.

Kaukaisimmista ja köyhimmistä serkuista lähtien he asuivat perheen portein suljetulla alueella, joka oli jaettu pihoihin. Suvun hierarkia oli selvä: korkeimpana oli perheen isä, sen jälkeen poikiensa äiti ja sitten pojat ikäjärjestyksessä. Naisten hierarkiassa poikiensa äiti oli ylimpänä, sen jälkeen oli vanhimman pojan vaimo ja hänen jälkeensä nuorempien poikien vaimot. Muut sukulaiset tulivat näiden jälkeen. Iällä oli myös suuri merkitys ja vanhoja kunnioitettiin. Se tuotti myös ongelmia silloin, jos nuorempi poika otti itseään vanhemman vaimon, joka oli myös vanhemman veljen vaimoa vanhempi. Kiehtovaa!

Yhteisössä kunnioitettiin perinteisiä tapoja, sääntöjä ja hyvää käytöstä. Avioliitot olivat yleensä järjestettyjä. Joillekin luonteille se sopi, toisille ei. Tämän totesi myös rouva Wu opastaessaan miniäänsä:

"Kuka tahansa terve nuori nainen voi mennä naimisiin terveen nuoren miehen kanssa ja kumpikin voi täyttää velvollisuutensa elämää kohtaan. Tästä syystä on hyvä ylläpitää vanhaa perinnäistapaamme. Vanhemmat ihmiset osaavat varmastikin valita paremmin rotua silmälläpitäen kuin nuoret itse."

Hän totesi, että jos ainoa kunnianhimo on olla hyvä puoliso ja vanhempi, on parempi, että vanhemmat valitsevat ne kaksi, joiden on mentävä naimisiin keskenään.

"Mutta he eivät varmaankaan tunne mitään ehdotonta onnea, sellaista kuin sinä ja Tsemo vaaditte."

En ole koskaan ymmärtänyt, että joissakin kulttuureissa järjestetään avioliittoja, ja olen pohtinut, voiko sellainen liitto toimia ja olla peräti onnellinen. Jotenkin aloin nyt ymmärtää, että se voi jossain tapauksessa onnistua riippuen siitä, millainen ihminen on kysymyksessä.

Romaanin tarinaa voi peilata nykypäivään. Sitä kantaa naisen juonikas viisaus, jonka varassa saattoi johtaa koko yhteisöä. Rouva Wun sanoin:

"Ja kaikessa salaisuudessa naisen on johdettava. Salassa naisen aina on johdettava, hänen täytyy, sillä elämä riippuu hänestä, ja vain hänestä."

Syvällinen viisaus kehittyi kuitenkin vasta oikeiden rakennusaineiden avulla. Niitä olivat vapaus, iän tuoma kokemus sekä rakkaus. Myös uskonnolla oli tietty roolinsa. Vapaudesta rouva Wu totesi miniälleen:

"Olet vapaa, kun saat takaisin oman itsesi. Voit olla yhtä vapaa näiden seinien sisällä kuin missä tahansa muualla maailmassa. Ja miten voisit olla vapaa, vaikka vaeltaisit kuinka kauas, jos aina kannat mukanasi ajatusta hänestä? Anna hänelle vapaus, niin olet itsekin vapaa."

Rakkaus oli kuitenkin ylivoimainen kaikista, sillä se voitti kuoleman, ja kuoleman jälkeenkin se ohjasi rouva Wuta.

Kirja oli täynnä ajatuksia, sitaatteja, joita voisin kirjata ylös mietittäväksi. Mutta mitäpä suotta, pistänpä kirjan hyllyyn ja luen sen joskus uudelleen. Silti haluaisin yhden kolahtaneen kohdan vielä pureksia tässä. Kuinka moni murkkuikäisen äiti ei ole kuullut lapsensa joskus suutuspäissään huutavan loukkaavasti: "mitäs synnytit minut, en minä tänne halunnut!"? Minä ainakin olen kuullut sen, ja muistelenpa, että olisin itsekin joskus huutanut samantapaisilla sanoilla nuoruudessani. Tässä kirjassa tämä huudahdus kääntyy päälaelleen, kun isä André opettaa:

"Olkaa hyvä nuorille, he eivät ole pyytäneet saada syntyä."

Siinäpä syvällistä pohdittavaa jokaiselle vanhemmalle!