Luolakarhun klaani, ym.

Miksi ihmisen täytyy olla niin saamaton, ettei saa kirjoitettua edes vähäisiä muistiinpanoja luetusta kirjasta? Etenkin kun tarkoituksena on ollut kirjoittaa tänne edes jotakuinkin säännöllisesti. En sentään koskaan ajatellut kirjoittaa kaikista luetuista, eli lähdin alusta pitäen rennolla otteella liikkeelle. Nyt näyttäisi siltä, että ote on luiskahtanut liiankin rennoksi.

Olen kuitenkin päättänyt kirjoittaa Jean M. Untinen-Auelin Luolakarhun klaanista ja sen myös teen! Päätös syntyi yksinkertaisesti siksi, että tarina oli mielestäni niin vastustamattoman hyvä. Kirja on nököttänyt lukemattomana hyllyssäni vuodesta 1982 lähtien. Tänä vuonna se olisi voinut saavuttaa 30 koskemattoman vuoden kunnioitettavan iän. Mutta niin ei siis käynyt, sillä se menetti neitsyytensä viime syksynä.

Kirja on hyllyssäni siksi, että sen ilmestymisen aikoihin kuuluin kirjakerhoon ja aina joskus (aika usein) unohdin peruuttaa kuukauden kirjan. Niin kävi tässäkin tapauksessa. Kirja tuli, maksoin sen ja pistin hyllyyn. Sen lukeminen ei kiinnostanut ja nyt mietin miksi. Ilmeisesti ennakkoluuloni olivat todella voimakkaat. ”Ihmiskunnan aamuhämärä” ei kuulostanut korvissani houkuttelevalta. Kun sain tietää, että tuolloin aamuhämärän aikaan ei osattu puhua, ennakkoluuloni nousivat huippuunsa. En mitenkään kyennyt uskomaan, että monisatasivuinen kirja voisi olla kiinnostava ilman puhetta.

Koska minulla on nyt kuitenkin päällä jonkinlainen hämärä projekti, että kävisin edes jollain tasolla läpi kirjani, joutui tämäkin kirja syyniin. Koska juuri silloin ei ollut mitään erityisen mielenkiintoista luettavaa, päätin vihdoin lukea sen. Olihan se jopa määritelty klassikoksi kotimaisella listalla.

Jo kirjan ensimmäiseltä sivulta tarina imaisi mukaansa. Miten hienosti kuvailevaa ja dramaattista tekstiä!

”Tyttö temmelsi vedessä vähän aikaa: ui edestakaisin ja jättäytyi sitten virran vietäväksi. Kun joki leveni kivikossa solisevaksi koskeksi, hän nousi seisomaan ja kahlasi rantaan, käveli takaisin hiekkapoukaman kohdalle ja alkoi lajitella pikku kiviä. Hän oli juuri lisännyt uuden kiven erityisen kauniiden kivien kasaan, kun maa alkoi tärähdellä.”

Pian tarina eteni maanjäristyksestä tuhoista yksinäisen 5-vuotiaan tytön haavoittumiseen luolaleijonan kynsissä ja siihen, kun tyttö ja klaanilaiset kohtasivat. Klaanin nainen näki haavoittuneessa tytössä olennon, joka muistutti karvattomalta eläimeltä näyttävää myttyä. Siitä alkoi Aylan elämä klaanikansan parissa.

Nuo vankkarakenteiset, karvaiset, lyhyet esi-ihmiset kutsuivat itseään Luolakarhun klaaniksi. Ayla oli Muita: vaalea, pitkä ja kaunis, ja käyttäytyi klaanikansan mielestä omituisesti. Hän itki ja nauroi ja osasi puhua. Hän oli kiinnostunut ympäröivästä maailmasta ja halusi tehdä asioita, jotka olivat mahdottomia klaanikansan naisille. Niin hän tuli rikkoneeksi tabuja. Hän oli liian kekseliäs ja liian kehittyvä! Hän eli tulevaisuudelle, kun taas klaani ja eli kehityskyvyttömänä menneisyydelle, ikivanhojen tapojen orjuuttamana.

Kirja on täynnä mielenkiintoisia ja mielikuvituksellisia tekoja ja ajatuksia. Vieläkin mietin, voisiko todella olla niin, että muinaisilla ihmisillä olisi ollut yhteinen muisti, joka ulottuisi kauas menneisyyteen. Ajattelen mielessäni kananpoikasta, joka nähdessään erilaisten lentävien lintujen hahmokuvia jatkoi rauhassa tepastelua, mutta heti kun se näki lentävän haukan kuvan, se jähmettyi peloissaan. Silläkin on syntymästä lähtien alkukantainen muisti, jonka perusteella se osaa pelätä.

Kirja avarsi ajatuksia aivan huikeasti. Tajusin, että yhtä vaikeaa kuin on nähdä tulevaisuuteen on nähdä menneisyyteen. Onko ihminen joskus ollut täysin erilainen? Onko kehittynyt kaksi tai useampia ihmisen kaltaisia lajeja, jotka ovat joskus kohdanneet? Millainen on ollut se valintavaihe, joka on johtanut nykyisenkaltaisen ihmisen säilymiseen ja elämän jatkamiseen?

Klaanin elämän ja Aylan sopeutumisen kuvailu oli suorastaan järkyttävän kiehtovaa. Jäin täysin kirjan pauloihin.

---

Jatkokertomuksena tähän vielä, että luin yllä olevan jälkeen Luolakarhun klaanin jatko-osat Hevosten laakso, Mammutin metsästäjät, Tasangon vaeltajat ja Luolien suojatit. Ehkä parituhatta sivua muistelua ja toistoa, rakkauslöpinää, seksiä ja harvoin joku pieni kohokohta viihdepuurossa. Kaikesta paistoi se, miten kustantaja on tavoitellut suuria myyntilukuja peruskikoilla, jotka yleensä myyvät. Näitä kirjoja ei olisi tarvinnut lukea, eivätkä ne tarvitse muuta arvioita.

Onko jäljennetty kuva taidetta?

Sain ensin Natalina Marcontonin Talvinen kuja –nimisen taulun pohjalta painetun kortin. Viime viikolla sain kortin, joka vaikutti tavattoman tutulta, mutta kuitenkin erilaiselta. Laitoin kortit rinnakkain ja ne ovat lähes samanlaiset. Ihmisten asennoista huomaa, että niissä on sama kuva pohjalla.

Kumpi kuva on ollut ensin? Ehkä David W. Birch on tehnyt maalauksen Christmas Steps, Bristol ensin ja sen jälkeen Natalina Marcontoni on maalannut hyvin samantapaisen taulun suulla. Mietin, onko kumpikaan taiteilija maalannut aistimansa todellisen kohteen, vai ovatko kuvat tehty vaikkapa jonkun ottaman valokuvan pohjalta. Onko jompikumpi - tai kumpikin - kuva jäljennös?

Nuo kysymykset mielessäni jäin pohtimaan, onko plagioitu kuva taidetta ja ovatko sekä jäljennetty että jäljennös ”samanarvoisia”. Jos toinen on maalannut kuvan toisen teoksen pohjalta, niin puuttuuko jäljennöksestä jotain oleellista?

On hauska seurata lasta, joka piirtää kuvan paperin läpi. Hän kokee osaavansa enemmän, kun saa jäljentämällä vaikkapa sulavammat muodot ja paremmat mittasuhteet kohteesta. Mutta missään muussa tilanteessa en osaa arvostaa matkimista kovin korkealle. Itse asiassa se on tavattoman ärsyttävää. En ole itse taiteilija, mutta olen muuten kyennyt joskus olemaan luova ja on ollut raivostuttavaa huomata, miten joku muu ottaa omat ideat omikseen. Joku on sanonut, että ideoiden varastaminen pitäisi ottaa kunnianosoituksena ja että se on parasta palautetta, mitä voi saada. Ehkä niin, mutta olen vakaasti sitä mieltä, että alkuperäinen lähde olisi aina mainittava.

Tässä on kuitenkin kysymyksessä kaksi maalaamalla tehtyä kuvaa, joista toisessa on ehkä käytetty hyväksi toisen taiteilijan ideoimaa ja toteuttamaa kuvaa. Vaikka kuvat ovat hyvin samantapaiset, niin kummassakin näkyy taiteilijan jälki ja kumpikin on tuonut kuvaansa jotain omaa. Riippuu katselijasta, kumpi ote miellyttää silmää enemmän. Jos kummastakin pidetään, niin silloin kummatkin ovat kai taidetta. 

Silti ajattelen, että hän joka ensin ”näki” kohteen, koki sen kuvauksellisuuden, sai luovuuden puuskan ja niissä fiiliksissä tuotti kuvansa, on tehnyt aitoa taidetta, joka on arvokasta. Tuo teos on sitten vaikuttanut katsojaan, joka sen nähtyään haluaa tehdä jotain samantapaista ja tekee jäljennöksen.

Taidetta ilman käsiä –korttien painosmäärä on suuri, varsinkin jos ajatellaan koko Euroopan mittakaavassa. Määrä voi kaiketi nousta kymmeniin tuhansiin, ellei vieläkin suuremmaksi. Silloin kyseinen kuva-aihe kokee melkoisen inflaation. Jos minä olisin se, jota on matkittu ja matkijan kuvia levitettäisiin ympäri maailmaa, niin kyllä harmittaisi. Paitsi jos olisin antanut luvan siihen vaikkapa hyväntekeväisyysmielessä. Silti edelleen toivoisin, että lähde mainittaisiin jotenkin.

Lopuksi haluan tarkentaa, että arvostan suulla ja jalalla maalaavien taiteilijoiden työtä, jolla he pyrkivät ansaitsemaan oman elantonsa. Olen nähnyt useita kauniita kuvia ja hämmästellyt sitä suurta taitoa, mikä niistä käy ilmi. Nyt vain tajusin, että ne saattavat olla jäljennöksiä muiden töistä. Toivon, että ne eivät ole.

Emile Zola: Naisten paratiisi

Lähdin kirjastoon hakemaan ihan jotain muuta, mutta nappasinkin mukaani Emile Zolan Naisten paratiisin.

Teos on suorastaan uskomaton kuvaus suuren tavaratalon synnystä ja 1800-luvun puolivälissä tapahtuneesta kauppatavan muuttumisesta, mikä jyräsi pikkupuodit armotta alleen. Vaikka kuvaus on ylitsevuotavaa ja vaikuttaa hurjasti liioitellulta, se on mitä ilmeisimmin todenmukaista. Zola nimittäin kuvasi oman aikansa tapahtumia, ja etenkin tavaratalojen toimintaan ja kehittymiseen hän tutustui perusteellisesti. Hän havainnoi ja haastatteli, tutki ja tutustui. Hän teki suuret määrät muistiinpanoja ja myös hänen vaimonsa osallistui työhön luetteloimalla sen ajan kankaita, vaatteita ja värejä. Joskus lukiessa tämä tietomäärä lähes läkähdytti ja pysähdytti tarinan etenemisen.

Zola tuo loistavasti esille silloin syntyneet kaupankäynnin rakennemuutokset ja uudet toimintatavat, jotka ovat yhä tänä päivänä käytössä monissa yrityksissä. Myyjien saamat bonukset, tuotteiden alennetut hinnat, tavaravaraston nopea kierto sekä näkyvä mainostaminen muuttivat perinteistä kauppatapaa radikaalisti.

"Mainonta ennen kaikkea edusti suurta voimaa ja Mouret tiesi tämän. Vuosittain hän käyttikin kolmesataatuhatta frangia luetteloihin, ilmoituksiin ja julisteisiin. Kesäuutuukisen myyntiä varten hän oli ottanut kahdensadantuhannen kappaleen painoksen eräästä myyntiluettelostaan. Viisikymmentätuhatta niistä käännettiin vieraille kielille ja lähetettiin ulkomaille. Mouret varusti luettelot kuvin ja liitti lehtiin kangasmalleja. Mahdollisuudet mainostukseen olivat rajattomat. Kaupungissa ei ollut paikkaa, jossa Naisten paratiisin nimeen ei olisi törmännyt. Talojen seinissä, sanomalehdissä ja jopa teattereiden esiripuissakin tuo nimi sykähdytti katselijaa."

Mielenkiintoisinta tässä kaikessa on se, että nämä valtavat tavaratalot oli suunniteltu nimenomaan naisia ja heidän todellisia tai kuviteltuja tarpeita varten. Tarkkanäköisenä Mouret piti naisia voimattomina vastustamaan houkutuksia. Erityisesti heidän heikkouteensa ostaa tavaraa ilman tarvettakin Mouret kehitti alennusmyynnit. Ja naiset sortuivat kiusauksiin, joutuivat ostohulluuden valtaan ja vyöryivät tavarataloon.

"Kaikkiin näihin höpsötyksiin nuo naisparat tyhjensivät kukkaroittensa vähäiset varat. Kyynärpäillään tönien ja kiihkosta kuumina he tungeksivat korien ja hyllyjen ympärillä. Kymmenen centimen pitsit, kahdenkymmenenviiden centimen nauhat, viidentoista centimen sukkanauhat, käsineet, alushameet, solmiot, sukat ja puuvillasäärystimet katosivat ahnaiden naisten käsiin kuin maa olisi ne niellyt."

Uusien toimintatapojen mukanaan tuomat ongelmat kuvataan kirjassa realistisesti. Näpistely, kateus ja kyttäily lisääntyi. Tänä päivänä ajankohtainen ja paljon puhuttu kiusaaminen oli myyjien välillä yleistä ja Zola kuvaa sitä mieleenpainuvasti.

Miesasiakkaista ei kirjassa näy jälkeäkään. Miehet mainitaan korkeintaan aviomiehinä, jotka ansaitsivat rahaa ja joskus joutuivat perikatoon vaimon ostohulluuden vuoksi. Heräsi väkisinkin kysymys, olisiko nykyinen kulutusyhteiskunta syntynyt naisluonnon heikkouksien pohjalta?

Jännäreitä on ahmittu!

Olen ahminut muutaman dekkarin jälleen aikani kuluksi. Tai no, ovatko Elizabeth Georgen kirjat dekkareita? Pikemminkin ne olisi kai luokiteltava psykologisiksi jännäreiksi, sillä vaikka niissä aina onkin perinteinen murhatutkimus, niissä myös tutustutaan syvällisesti päähenkilöiden keskinäisiin suhteisiin. Thomas Lynley ja Helen, St. James ja Deborah sekä Babara Havers tulevat kirja kirjalta tutummiksi. Heidän kulloisetkin ongelmansa ja ihmisuhdedilemmat kulkevat murhatarinan rinnalla psykologisina kysymyksinä, joihin voi peilata tarinan murhamotiivia.

Elizabeth Georgen Lynley-mysteerit kannattaisi lukea järjestyksessä, sillä päähenkilöiden tarinat jatkuvat suoraan edellisestä kirjasta. Välttämätöntä se ei ole. Minäkään en ole tajunnut tehdä niin, sillä en ole aikaisemmin törmännyt jännäreihin, jotka osittain jatkuisivat seuraavaan kirjaan.

Tämänkertainen kirja oli Isän varjo. Lukiessani tajusin, että olen nähnyt tarinan myös tv:ssä. Onneksi en muistanut juonta kokonaan, vaikka toisaalta se ei olisi juurikaan heikentänyt lukukokemusta. Voinkin hyvin suositella lukemaan Lynley-tarinat, vaikka olisi tutustunut televisiossa niihin. Kirjoissa kun mennään todella paljon syvemmälle psykologisiin kysymyksiin.

Voisin poimia teoksesta vaikka kuinka paljon sitaatteja, jotka herättävät pohtimaan. Tässä yksi minua säväyttänyt Haversin ja Lynleyn dialogi:

"Tässä on näköjään taas kysymys siitä että pitäisi varoa mitä toivoo. Minä tiedän mitä haluan tehdä. Minua pelottaa tehdä se."
"Se liittyy jotenkin jumaliin. Kun he tahtovat tehdä ihmisen hulluksi, he antavat hänelle sen mitä hän hartaimmin toivoo."


-----

Perinteisempää dekkaria edustavat Reijo Mäen Vares-kirjat. Vasta nyt luin ensimmäiseni, joka oli Keltainen leski. Se oli reipastahtista seikkailua ja kohtuullisen hyvä dekkarikokemus. Loppuratkaisu oli kylläkin aika helppo, joskin verinen. Usko palaavani näihin vielä.

Yhden sitaatin otin tästäkin kirjasta:

"Kaikki lehtien iltatytöt toivoo aina itselleen miestä joka olisi sekä huumorintajuinen että uskollinen", Jussi Vares mutisi itsekseen. "Eikö ne taliaivot ymmärrä, että kyseessä on toisensa poissulkevat ominaisuudet."

Aika uskottavaa analyysia, siis...


----

Kolmantena luin taas kerran Alexander McCall Smith'iä. Nyt oli vuorossa Oivallinen aviomies. Toivottavasti Mma Ramotswen tutkimukset jatkuvat vielä pitkään, nämä ovat NIIN ihastuttavia! Teksti on tarkoituksellisen lapsenomaista. Sekaan kuitenkin putkahtaa tämän tästä yllättäviä analyyseja, kuten seuraavassa:

"Mma Makutsi istuutui. Hän oli törmännyt töykeisiin vastaanottovirkailijoihin ennenkin ja ihmetteli, minkä vuoksi juuri työ vastaanottotiskin takana tuntui vetävän puoleensa epäystävällisiä ihmisiä. Ehkäpä ihmisillä oli taipumusta etsiytyä töihin, jotka olivat täsmälleen päinvastaisia kuin heidän luontonsa. Oli lempeitä vanginvartijoita ja sotilaita, oli tylyjä sairaanhoitajia, oli tietämättömiä ja umpimielisiä opettajia. Ja oli myös töykeitä vastaanottovirkailijoita."

Eivätkö olekin tuttuja nuo ihmiset luontonsa vastaisissa töissään?

Laila Kinnunen: Halusin laulaa halusin rakastaa

Kesällä olimme tyttären kanssa mökillä ja poikkesimme paikalliselle kirpparille. Hän löysi sieltä Laila Kinnusen kirjan Halusin laulaa halusin rakastaa, toimittanut Irja Sievinen.


Lukeminen alkoi samantien ja huvittavimmat kohdat hän luki minulle ääneen, muun muassa tämän: "Hän oli pitkä, komea, tumma, ei sentään ruskeasilmäinen, vaikka kaikki sellaiset miehet ovatkin olleet niin ratkaisevia kohtalossani. Hän oli insinööri, miellyttävä, fantastinen seuraihminen, kultainenkin kaikin puolin. Olen melkein varma, että hänen nimensä oli Matti."

Matista ei tullut Lailalle pitkäaikaista suhdetta, sillä tämä ei suostunut seksiin. Kun Laila yritti päättäväisesti vampata tämän, Matti ilmoitti jyrkästi, ettei "mitään sellaista ennen avioliittoa".

Laila Kinnunen kertoo kirjassaan perheestään ja lapsuudestaan sotalapsena Ruotsissa, mutta varsinaisesti hän keskittyy kirjassa, kuten koko elämässäänkin, laulamiseen ja miehiin.

Laulajanura alkoi Lazzarellasta 17-vuotiaana, mutta jo sitä ennen Laila oli kierrellyt esiintymässä ympäri Suomea. Hän oli tanssinut sambaa pienestä tytöstä lähtien ja herätti liikehdinnällään huomiota lavoilla. Siihen aikaan solistit yleensä liikehtivät hitaasti tai suorastaan juhlavasti. Tai kuten Laila kuvailee: "seisoi jäykkänä kuin tikku mikrofoninsa kanssa".

Kirjassa miehistä kuvaan tulee ensin Jussi, sitten Matin ja Larsin jälkeen italialainen "pieni, tumma ja loistava pianisti" Armando. Laila ihastui ja rakastui herkästi, joten ehkä heitä oli muitakin. Ja suhteet olivat yleensä myrskyisiä. Ensimmäinen aviomies oli Ville-Veikko Salminen, "Ville Huoleton". Avioliitto kesti parisen vuotta ja kaatui kummankin sanojen mukaan raha-asioihin. Ville Huoleton "käytteli rahaa kuin Kroisos, ei laskenut, ei harkinnut, ei miettinyt mistä rahat tulevat, antoi hurrata vain".

Laila näyttäisi ajautuneen säännöllisesti mustasukkaisten ja väkivaltaisten miesten syliin. Kirjassa hän kertoo usammankin kerran, miten häntä oli pahoinpidelty. Yhden Ville-Veikon "käsittelyn" jälkeen Laila oli mustelmilla kasvoista kantapäihin. "En ikinä olisi uskonut, että ihmiseen mahtuu sellainen määrä mustelmia." Laila ihmetteli, että selvisi sillä kerralla hengissä.

Kirjasta tajuaa, miten Laila oli temperamenttinen ja rohkea nainen. Hänellä oli hyvä kielipää, jolla pärjäsi paitsi laulaessa myös ulkomaan matkoilla. Hän matkusteli paljon ja teki pitkiä esiintymiskiertueita paitsi Ruotsiin, toiseen kotimaahansa, myös muualle Eurooppaan. Se ei siihen aikaan ollut kovin yleistä ja mielestäni osoittaa paitsi rohkeutta myös jonkinlaista levottomuutta. Ehkä sotalapsivuodet olivat sittenkin aiheuttaneet jonkinlaista juurettomuutta, vaikka perhe ja biologinen äiti vaikuttivatkin läheiseltä.

Avioliiton loppupuolella Laila odotti lasta Misolle. Kirja päättyy siihen, kun Laila on naimisissa Mison kanssa, on saanut lapsen ja asuu Espoon Lähderannassa. Hän on 33-vuotias ja ollut lähes puolet elämästään iskelmälaulaja. Vaikka ei suoraan sanokaan, kirjasta lopusta henkii se, miten perhe-elämä ei Lailaa innosta. Raikkaan ja railakkaan kerronnan jälkeen teksti ikään kuin pysähtyy ja sammuu. Ehkä hän haki lisää sisältöä perheenäidin elämäänsä kirjoittamalla tämän kirjan.

Loppu onkin Laila Kinnusen tarinan jatko-osaa, jota ei liene kirjoitettu.

Svejk tökkii, dekkareita kuluu

Kirjoittaminen on rästissä. Kesällä aika kuluu ihan eri tyyliin, kun tekemistä on niin paljon, niin paljon. Lukea sentään ehtii jonkin verran, mutta kirjoittaminen on lähes mahdotonta.

Tilanne klassikkojen kanssa on nyt sellainen, että aloitin viidentenä klassikkona Svejkin. Luin ensimmäisen, paksumman osan ja aloitin toista. Sitten tuli ähky ja stoppi. Jossain alkupuoliskossa oli välillä ihan hauskaakin ja teksti huvitti. Sitten ei enää huvittanut. Tuli tunne, että hauskuutta on pyritty ylläpitää väkisin eikä tarina etene. Paikallaan polkeminen alkoi ahdistaa

Päätin pitää tauon ja nappasin mökiltä muinoin luetun dekkarin, John Lutz’n Liekki. Alku oli räväkkä ja antoi odottaa vauhdikasta menoa. Mutta eihän rampa lopulta kovin lujaa pääse ja loppu oli epäuskottava. Kesäisenä välipalana kirja silti menetteli.

Sitten hain kirjastosta pari Joel Haahtelaa, johon olin päättänyt tutustua ja kevennykseksi yhden Mma Ramotswen etsivätoimiston tarinan, joka oli lukematta. Aloitin naisten etsivätoimistosta (Alexander McCall Smith: Pieniä ihmeitä autokorjaamolla) ja olipa taas kerran niin leppoisaa! On hämmästyttävää ja ihailtavaa, miten tietynlainen kerronta avaa eteen afrikkalaisen maailman ja mentaliteetin. Kerronnan mukana suorastaan siirryin paikan päälle nuuhkimaan rooboisin tuoksua ja katselemaan paikallisia ihmisiä. Kiitokset suomentajalle!

Siirryin Haahtelaan (Naiset katsovat vastavaloon) ja toisenlaiseen kerrontaan. Lyhyitä, riisuttuja lauseita, nopeita kuvauksia, todellista pikalukua. Tarinakin oli tylsä, eli kokonaisuus ei ollut minun makuuni. Jätin toisen Haahtelan lukematta, kun se vaikutti samantyyppiseltä.

Minulle kesä on dekkarien aikaa, joten nappasin mökiltä pari Donald E. Westlaken teosta. Ensimmäisenä meni Ruumis kuin ruumis, hauta kuin hauta, mikä oli melko perinteistä mafiajuttua. Seuraavaksi oli vuorossa Ihmisryöstäjän käsikirja. Se olikin kerrassaan mainio tarina Dortumundin jengin hämäräpuuhista, jota lukiessa oli suorastaan naurettava ääneen. Totesin, että on luettava muitakin Westlaken Dortmund-tarinoita, jos ne saisivat yhtä hyvälle tuulelle!

Nyt on yöpöydällä Elizabeth George’n Isän varjo ja Laila Kinnusen oma tarina.

Svejk-tauko jatkuu, mutta yritän vielä palata siihen. Muutenhan koko kymmenen kirjan haaste menee osaltani mönkään. Katsotaan, kuinka käy.

Helen Fielding: Bridget Jones

Huomasin kerran tyttäreni kirjahyllyssä Bridget Jones -kirjan ja totesin: "Ai sinullakin on tämä?". Hän naurahti, että se on todellisuudessa minun kirjani, mutta hän otti sen mukaansa muuttaessaan. "Nyt se on minun!", hän totesi ykskantaan. Samalla tavalla on hyllystäni kadonnut muutama muukin suosikki, ainakin Ruohometsän kansa.

Niinpä kun sattumalta huomasin Bridget Jones - elämäni sinkkuna -kirjan kirppiksellä, ostin sen uudelleen itselleni. Aloin lukea sitä pienenä välipalana Austenin jälkeen, ennen seuraavaa klassikkoa.

Elokuvan olen nähnyt useita kertoja. Sehän on niitä leffoja, joka tulee uusintana televisiossa tämän tästä, ja jota on kiva katsella uudelleenkin. Ajattelin, että kirjan kanssa käy samalla tavalla. Luin ja vertailin tekstiä elokuvaan, sillä sitähän ei voi olla tekemättä, kun elokuva on tuttuakin tutumpi. Huomasin tarinassa sekä samanlaisuutta että erilaisuutta.

Kirja oli nopeasti luettu ja oli ihan mukavaa viihdykettä. Lukemisen jälkeen kuitenkin mietin, miten se voi olla jollain listalla klassikkona. Oma klassikkorankkaukseni on jotenkin toisenlainen. Niinpä tämä ei tule omalle 10 klassikon haasteen listallekaan, vaan pysyy välipalana.

Sitä jäin lukukokemukseni jälkeen ihmettelemään, miksi varsinainen teksti ei missään vaiheessa tuntunut tutulta eikä kilisyttänyt pienintäkään kelloa. Vaikka tarina oli tuttu - ainakin osittain - teksti ei herättänyt mitään muistikuvia aikaisemmasta lukukerrasta.

Menin käymään tyttäreni luona ja vilkaisin kirjahyllyyn. Siellä oli Bridget Jones - elämä jatkuu!

Mennyt maailma (Brideshead Revisited)

Eilen TV1 klo. 22.00 Mennyt maailma:

Suositun romaanin elokuvaversiossa nuori mies tempautuu rikkaan aristokraattiperheen elämään missä raha, valta ja rakkaus vaativat kuitenkin aina hintansa. O: Julian Jarrold.

Loistava yhteensattuma! Odotin mielenkiinnolla elokuvaa, kun ihan äskettäin luin kirjan, jonka myötä mieleen palautuivat niin selvästi 80-luvun tv-sarjassa esiintyneet hahmot.

Elokuva oli pettymys. Ehkä olisin kokenut sen toisella tavalla, jos en olisi juuri lukenut kirjaa. Nyt vertailin niitä koko ajan keskenään. ”Ai tämä alkaa tästä kohtaa”, ”eihän se noin mennyt!” tai ”miksi tästä kohtaa ei kerrota enempää?”, sinkoilivat ajatukseni elokuvan harppoessa tilanteesta toiseen.

Charlesin roolissa Matthew Goode toi positiivisella tavalla mieleen Jeremy Ironsin. Sen sijaan Sebastian ei ollut ollenkaan sitä, mitä odotin. Hahmolta puuttui se Sebastianissa vivahteikkaasti ilmenevä kopeus ja hienostuneisuus, jota hän ei kasvatuksensa tuloksena pystyisi karistamaan pois, vaikka haluaisikin.

Minua häiritsi myös elokuvassa alleviivaten esiin tuotu homoseksuaalisuus. Se on tämän päivän yleisön kosiskelua, sillä sekä kirjassa että tv-sarjassa homoseksuaalisuus on hyvin hienovaraisesti mukana tarinassa. Juuri se, että yleisölle ei kerrota kaikkea, on tärkeä osa menneen maailman kiehtovuutta.

Tunnustan vielä, että lopulta torkahdin. Oikeastaan on käsittämätöntä, että kun yli 10-tuntinen tv-sarja oli tiivistetty parin tunnin mittaiseksi elokuvaksi, siitä tulikin tylsä.

EVELYN WAUGH: MENNYT MAAILMA (Brideshead Revisited, 1945)


Löysin tämän klassikon Pelastusarmeijan kirppikseltä. Se on ensimmäinen painos vuodelta 1982, ja sen päällyspaperissa on kuvia tv:ssä 82-83 pyörineestä sarjasta. Sarja on yksi niitä harvoja, joka on todella vahvasti jäänyt mieleen, mikä johtuu nimenomaan Jeremy Ironsista ja Anthony Andrewsista, jotka tekivät rooleistaan melkein mystisen kiehtovia. En osaa kuvitella Aloysiusta paremmin kenenkään muun kainaloon kuin jälkimmäisen esittämän Sebastianin. Ja hänen Aloysiuksensa on persoona:

”Mutta sinähän tiedät, että Charles on taiteilija. Hän piirtää kuin nuori Ingres”, ja arvaas mitä Sebastian sanoi? ’Kyllä, Aloysiuskin piirtää hyvin kauniisti, mutta hän on tietenkin paljon modernimpi.’”


Muistelen silloin tv-sarjaa seuratessani ihmetelleeni Sebastianin erikoisuutta, jota ei selittänyt pelkästään englantilainen yläluokka ja sen hienostunut puhetyyli ja elämäntavat. Tässä nykyisessä maailmassa ymmärrän selkeämmin. Tänä päivänä Sebastian ei olisi lähellekään niin erikoinen, mutta ei myöskään niin kiehtova.

Kirja herätti paljon ajatuksia. Varsinkin katolilaisuuden merkitys ihmisten kohtalon muovautumisessa avautui kirjan myötä hämmentävällä tavalla. Se synnyttää ja pitää koossa, mutta samalla näivettää.

Henkilöhahmojen kuvaus on terävää ja sen kautta kirja tuottaa myös paljon hupia. Itse pidän huvittavimpana Charlesin omituista isää. Siinäpä varsinainen kasvattaja!

Sarah Dunant: Venuksen syntymä (The Birth of Venus)

Kirjan nimi ja kannen kuva antoivat ymmärtää, että tässä olisi kirja, joka sukeltaa taiteen maailmaan. Sen vuoksi minun oli saatava se. Etsiskelin edullista nettimyynneissä, kunnes se pokkarina yhtäkkiä ilmaantui eteeni Kierrätyskeskuksen hyllyssä.


Alessandra Cecchi on hädin tuskin viidentoista vanha, kun hänen äveriäs isänsä tuo pohjoisesta nuoren taiteilijan koristelemaan perheen palatsin kappelin seinät. Alessandra lumoutuu nuoren taiteilijan neroudesta ja huomaa, että hänen sisällään palaa sama tuli, joka roihuaa nuoren miehen silmissä. Ilmassa alkaa väreillä. Haaveet taiteilijanurasta ja filosofiset väittelyt eivät kuitenkaan sovi parhaassa naimaiässä olevalle neitoselle. Alessandran vanhemmilla on tyttären varalle suunnitelmia, jotka sopivat paremmin ajan naisen kuosiin. (taustatekstiä)

Ei Alessandra, eikä lukija, saa kertomuksen aikana tietää nuoren taiteilijan nimeä. Hän on vain maalari. Arvuuttelin nimeä pitkin matkaa. Kirjan nimi toi mieleen Milon Venuksen, mutta koska se on antiikin Kreikan ajalta, se ei voinut suoranaisesti liittyä tähän tarinaan. Joidenkin kohtausten perusteella, missä taiteilija kulki yöllä piirtämässä luonnoksia kuolleiden ruumiista, mielessäni kävi Leonardo da Vinci. Vasta aivan kirjanlopussa nimi selviää.

Tarina tapahtuu tiettynä historiallisena ajankohtana. Kerronta kulkee sujuvasti, ja on kiinnostavaa tutustua Medicien ja munkki Girolamo Savonarolan historialliseen Firenzeen. Sen ajan poliittiset kuviot, jyrkkä periaatteellisuus ja pelon ilmapiiri kävivät hyvin ilmi, samoin myös homoseksuaalisuuden todellisuus.

Sen sijaan juonellisesti tärkeän henkilön, eli maalarin, temperamentti on niin ongelmallinen, että hahmo on epäuskottava. Ujo, vetäytyvä ja muutenkin kompleksinen mies ei voinut synnyttää kunnon kiinnostusta, saatikka roihua. Mielestäni sen vuoksi tarinan loppu oli ristiriidassa koko muun teoksen kanssa. Juttu jotenkin lässähti siihen. Silti taidehistoriallisten kuvausten vuoksi kirja säilyy hyllyssäni.

Mark Twain: Tom Sawyerin seikkailut

Klassikko, joka ei ole osunut aikaisemmin kohdalle. Nyt se löytyi kirppispöydältä. Olen joskus lukenut Huckleberry Finnin seikkailut, mutta koska se on eräänlainen jatko-osa tälle, niin siinäkin mielessä tämä oli luettava. Kirja ei esiinny kummallakaan 100 kirjan listalla, mutta klassikko se on silti.

Mark Twain - oikealta nimeltään Samuel Langhorne Clemens - julkaisi Tom Sawyerin ja Huckleberry Finnin seikkailuista kertovat poikakirjansa vuosina 1876 ja 1884; sen jälkeen ne ovat ilmestyneet lukemattomina painoksina eri kielillä, ja kaikkialla ne luetaan poikakirjallisuuden mestariteoksiin. Huck Finnin ja Tom Sawyerin parissa elää kirjallisuudenprofessori yhtä nautinnollisia hetkiä kuin konsanaan koulupoika. (takakansitekstiä)

Entisajan elämästä ja vanhasta kielestä huolimatta tämä romaani varmasti innostaa edelleen poikaviikareita. Kiinnostavia ja opettavaisiakin kuvauksia itsenäisestä selviämisestä luonnon helmassa. Twain luo taitavasti todellista jännitystä poikien seikkailuihin, mutta sitä ei onneksi pitkitetä liikaa, vaan helpotus tulee pian.

Kymmenen klassikon haaste

Satuin osumaan johonkin blogiin, jossa huomasin tämän kymmenen kirjan klassikkohaasteen. Se sopii minulle kuin nenä päähän, sillä noiden sadan kirjan listojen tekemisen aikaan päätin, että otan klassikkoja lukulistalle. Kun on jonkunlainen seuranta, niin se kannustaa entistä enemmän lukemaan. Tarkoituksena on siis lukea 10 klassikkoa ja aikaraja on vuoden loppuun asti.


Itse asiassa jo ennen listojakin olin aloittanut Sadan vuoden yksinäisyyden. Kirja on joskus muinoin jäänyt kesken suunnilleen puoliväliin ja mietin, jokohan tässä vaiheessa elämää saisin sen luettua kokonaan (ei tunnu helpolta vieläkään...).

En tee etukäteen listaa luettavista klassikoista, vaan otan lukuun sellaisen kirjan, joka jotenkin sopivasti osuu kohdalle. Täydennän nimet sitä mukaa tänne, kun olen jonkun lukenut ja laitan myös linkin, jos olen kirjoittanut siitä arvion.

1. Gabriel García Márquez - Sadan vuoden yksinäisyys
2. Mark Twain - Tom Sawyerin seikkailut
3. Evelyn Waugh - Mennyt maailma
4. Jane Austen - Järki ja tunteet
5. Jaroslav Hasek - Kunnon sotamies Svejkin seikkailut maailmansodassa (kesken!)

6. Jean M. Untinen-Auel - Luolakarhun klaani

BBC:n listan sata kirjaa

Tietysti halusin tarkistaa myös BBC:n kirjalistan, etten olisi pekkaa pahempi ja ihan oman mielenkiinnon vuoksi.

1. Pride and Prejudice – Jane Austen
2. The Lord of the Rings – JRR Tolkien
3. Jane Eyre – Charlotte Bronte
4. Harry Potter series – JK Rowling
5. To Kill a Mockingbird – Harper Lee

6. The Bible
7. Wuthering Heights – Emily Bronte
8. Nineteen Eighty Four – George Orwell
9. His Dark Materials – Philip Pullman
10. Great Expectations – Charles Dickens

11. Little Women – Louisa May Alcott
12. Tess of the D’Urbervilles – Thomas Hardy
13. Catch 22 – Joseph Heller
14. Complete Works of Shakespeare
15. Rebecca – Daphne Du Maurier

16. The Hobbit – JRR Tolkien
17. Birdsong – Sebastian Faulks
18. Catcher in the Rye – JD Salinger
19. The Time Travellers Wife – Audrey Niffenegger
20. Middlemarch – George Eliot

21. Gone With The Wind – Margaret Mitchell
22. The Great Gatsby – F Scott Fitzgerald
23. Bleak House – Charles Dickens
24. War and Peace – Leo Tolstoy
25. The Hitch Hiker’s Guide to the Galaxy – Douglas Adams

26. Brideshead Revisited – Evelyn Waugh (4/11)
27. Crime and Punishment – Fyodor Dostoyevsky
28. Grapes of Wrath – John Steinbeck
29. Alice in Wonderland – Lewis Carroll
30. The Wind in the Willows – Kenneth Grahame

31. Anna Karenina – Leo Tolstoy
32. David Copperfield – Charles Dickens
33. Chronicles of Narnia – CS Lewis
34. Emma – Jane Austen
35. Persuasion – Jane Austen

36. The Lion, The Witch and The Wardrobe – CS Lewis
37. The Kite Runner – Khaled Hosseini
38. Captain Corelli’s Mandolin – Louis De Berniere
39. Memoirs of a Geisha – William Golden
40. Winnie the Pooh – AA Milne

41. Animal Farm – George Orwell
42. The Da Vinci Code – Dan Brown
43. One Hundred Years of Solitude – Gabriel Garcia Marquez (2/11)
44. A Prayer for Owen Meaney – John Irving
45. The Woman in White – Wilkie Collins

46. Anne of Green Gables – LM Montgomery
47. Far from the Madding Crowd – Thomas Hardy
48. The Handmaids Tale – Margaret Atwood
49. Lord of the Flies – William Golding
50. Atonement – Ian McEwan

51. Life of Pi – Yann Martell
52. Dune – Frank Herbert
53. Cold Comfort Farm – Stella Gibbons
54. Sense and Sensibility – Jane Austen (4/11)
55. A Suitable Boy – Vikram Seth

56. The Shadow of the Wind – Carlos Ruiz Zafon
57. A Tale Of Two Cities – Charles Dickens
58. Brave New World – Aldous Huxley
59. The Curious Incident of the Dog in the Night-time – Mark Haddon
60. Love in the time of Cholera – Gabriel Garcia Marquez

61. Of Mice and Men – John Steinbeck
62. Lolita – Vladimir Nabokov
63. The Secret History – Donna Tartt
64. The Lovely Bones – Alice Sebold
65. Count of Monte Cristo – Alexandre Dumas

66. On the Road – Jack Kerouac
67. Jude the Obscure – Thomas Hardy
68. Bridget Jones’s Diary – Helen Fielding
69. Midnight’s Children – Salman Rushdie
70. Moby Dick – Herman Melville

71. Oliver Twist – Charles Dickens
72. Dracula – Bram Stoker
73. The Secret Garden – Frances Hodgson Burnett
74. Notes from a Small Island – Bill Bryson
75. Ulysses – James Joyce

76. The Bell Jar – Sylvia Plath
77. Swallows and Amazons – Arthur Ransome
78. Germinal – Emile Zola
79. Vanity Fair – William Makepeace Thackeray
80. Possession – AS Byatt

81. A Christmas Carol – Charles Dickens
82. Cloud Atlas – David Mitchell
83. The Colour Purple – Alice Walker
84. The Remains of the Day – Kazuo Ishiguro
85. Madame Bovary – Gustave Flaubert

86. A Fine Balance – Rohinton Mistry
87. Charlotte’s Web – EB White
88. The Five People You Meet In Heaven – Mitch Albom
89. Adventures of Sherlock Holmes – Sir Arthur Conan Doyle
90. The Faraway Tree collection – Enid Blyton

91. Heart of Darkness – Joseph Conrad
92. The Little Prince – Antoine de Saint Exupery
93. The Wasp Factory – Iain Banks
94. Watership Down – Richard Adams
95. A Confederacy of Dunces – John Kennedy Toole

96. A Town Like Alice – Nevil Shute
97. The Three Musketeers – Alexandre Dumas
98. Hamlet – William Shakespeare
99. Charlie & the Chocolate Factory – Roald Dahl
100. Les Miserables – Victor Hugo

Luettuja 34/100 (37/100). Tulos on hiukan yllättäen parempi kuin kotimainen lista, mutta kyllä tuota luettavaa näyttäisi vielä olevan ihan riittävästi ja pitkäksi aikaa. Vaikka jättää hobbitit sun muut pois...

Sadan kirjan kotimainen lista

Bongasin aika monestakin blogista tämän Keskisuomalaisen listan sadasta kirjasta, jotka tulisi lukea ennen kuolemaa. Tein oman listani jo Fb:ssa ja kavereiden kesken syntyi kivaa keskustelua, mutta kuuluuhan se myös tänne uuteen blogiin.

Ohjeiden mukaan pitää lihavoida kirjat, jotka on lukenut kokonaan; kursivoida kirjat, jotka on aloittanut muttei ikinä saanut päätökseen.

Tein ohjeen mukaan ja totesin, että en ole vielä valmis hautaan. Itse asiassa saattaa olla, että jään tänne kummittelemaan, sillä minulla ei ole pienintäkään aikomusta ikinä lukea Harry Pottereita, Tolkieneita ja Narnioita. Listalta löytyy myös lasten- tai nuortenkirjaa, joista en ole varma, olenko lukenut ne vai en, niinpä en lihavoinut niitä.

Mietin myös, mitä tarkoittaa Asterix-sarja. Olen lukenut aika monta Asterix-sarjakuvakirjaa, mutta en todellakaan tiedä, onko siinä kaikki, ja tarkoitetaanko tässä edes niitä. Sen sijaan olen melko varma, että Viisikoista olen lukenut kaikki.

Ja mahdanko ikinä enää jaksaa tarttua yhteenkään Coelhoon? Kolme on takana ja siinä on ainakin yksi liikaa. Muitakin kysymyksiä nousi mieleen, mutta mennään nyt näillä.


1. Mika Waltari - Sinuhe egyptiläinen
2. J.R.R.Tolkien - Taru sormusten herrasta
3. Väinö Linna - Tuntematon sotilas
4. Aleksis Kivi - Seitsemän veljestä
5. Väinö Linna - Täällä pohjantähden alla 1-3

6. Agatha Cristie - Kymmenen pientä neekeripoikaa
7. Fjodor Dostojevski - Rikos ja rangaistus
8. Anne Frank - Nuoren tytön päiväkirja
9. Douglas Adams - Linnunradan käsikirja liftareille
10. Astrid Lindgren: Veljeni Leijonamieli

11. Antoine de Saint-Exupéry - Pikku Prinssi
12. J.K. Rowling - Potter-sarja
13. Gabriel García Márquez - Sadan vuoden yksinäisyys (2/11 - työvoitto)
14. George Orwell - Vuonna 1984
15. Veikko Huovinen - Havukka-ahon ajattelija

16. Elias Lönnrot - Kalevala
17. Jane Austen - Ylpeys ja ennakkoluulo
18. Sofi Oksanen - Puhdistus
19. Astrid Lindgren - Peppi Pitkätossu
20. Mihail Bulgakov - Saatana saapuu Moskovaan

21. Richard Bach - Lokki Joonatan
22. Umberto Eco - Ruusun nimi
23. Tove Jansson - Muumipeikko ja pyrstötähti
24. J. & W. Grimm - Grimmin sadut I-III
25. Dan Brown - Da Vinci -koodi

26. Enid Blyton - Viisikko-sarja
27. Anna-Leena Härkönen - Häräntappoase
28. Ernest Hemingway - Vanhus ja meri
29. Goscinny - Uderzo - Asterix-sarja
30. John Irving - Garpin maailma

31. Louisa May Alcott - Pikku naisia
32. Victor Hugo - Kurjat
33. C.S. Lewis - Narnian tarinat
34. A.A. Milne - Nalle Puh
35. Henri Charrière - Vanki nimeltä Papillon

36. Alexandre Dumas - Kolme muskettisoturia
37. Emily Bronte - Humiseva harju
38. William Golding - Kärpästen herra
39. Juhani Aho - Rautatie
40. Leo Tolstoi - Anna Karenina

41. Frank McCourt - Seitsemännen portaan enkeli
42. Arthur C. Clarke - Avaruusseikkailu 2001
43. J. D. Salinger - Sieppari ruispellossa
44. Charlotte Brontë - Kotiopettajattaren romaani
45. Kurt Vonnegut - Teurastamo 5

46. Isaac Asimov - Säätiö
47. Aapeli - Pikku Pietarin piha
48. Leo Tolstoi - Sota ja rauha
49. Mauri Kunnas - Koiramäen talossa
50. Margaret Mitchell - Tuulen viemää

51. Nikolai Gogol - Kuolleet sielut
52. Albert Camus - Sivullinen
53. Kirsi Kunnas - Tiitiäisen satupuu
54. Hergé - Tintti-sarja
55. Miquel Cervantes - Don Quijote

56. Eduard Uspenski - Fedja-setä, kissa ja koira
57. Mark Twain - Huckleberry Finnin seikkailut
58. Johanna Sinisalo - Ennen päivänlaskua ei voi
59. Herman Hesse - Lasihelmipeli
60. Günther Grass - Peltirumpu

61. Jostein Gaarder - Sofian maailma
62. Leon Uris - Exodus
63. Lucy M. Montgomery - Pieni runotyttö
64. Ilmari Kianto - Punainen viiva
65. Franz Kafka - Oikeusjuttu

66. Guareschi Giovanni - Isä Camillon kylä
67. Lewis Caroll - Liisan seikkailut ihmemaassa
68. John Steinbeck - Eedenistä itään
69. Kari Hotakainen - Juoksuhaudantie
70. Paulo Coelho - Istuin Piedrajoen rannalla ja itkin

71. Jules Verne - Maailman ympäri 80 päivässä
72. Risto Isomäki - Sarasvatin hiekkaa
73. Jaroslav Hasek - Kunnon sotamies Svejk maailmansodassa
74. Giovanni Boccaccio - Decamerone
75. Oscar Wilde - Dorian Grayn muotokuva

76. Milan Kundera - Olemisen sietämätön keveys
77. Homeros - Odysseia
78. Peter Hoeg - Lumen taju
79. Arthur Conan Doyle - Baskervillen koira
80. William Shakespeare - Hamlet

81. Eino Leino - Helkavirsiä-sarja
82. Stieg Larsson - Miehet, jotka vihaavat naisia
83. Yrjö Kokko - Pessi ja Illusia
84. Thomas Harris - Uhrilampaat
85. Raymond Chandler - Syvä uni

86. Jean M. Untinen-Auel - Luolakarhun klaani
87. Deborah Spungen - Nancy
88. Stephen King - Hohto
89. Laura Ingalls Wilder - Pieni talo preerialla
90. Laila Hietamies - Hylätyt talot, autiot pihat

91. Aino Suhola - Rakasta minut vahvaksi
92. Aleksandr Solzhenitsyn - Vankileirien saaristo
93. Mikael Niemi - Populäärimusiikkia Vittulajänkältä
94. Timo K. Mukka - Maa on syntinen laulu
95. Juha Vuorinen - Juoppohullun päiväkirja

96. Kjell Westö - Missä kuljimme kerran
97. Veijo Meri - Manillaköysi
98. Maria Jotuni - Huojuva talo
99. Juha Itkonen - Anna minun rakastaa enemmän
100. Jan Guillou - Pahuus

Tulokseksi tuli 32/100 (34/100). Luettavaa siis riittää vielä!

Susan Vreeland: Artemisian rohkeus (The passion of Artemisia)

Susan Vreelandin romaani kertoo roomalaissyntyisen naistaidemaalarin Artemisia Gentileschin (1593-1653) elämästä 1600-luvulla. Juonellisen tarinan perustana on historiallisia faktoja Artemisiasta ja hänen aikalaisistaan.

Romaani piirtää kuvaa paitsi taiteilijasta ja hänen töistään, myös naisen asemasta ja kamppailusta miesten hallitsemassa maailmassa. Naisnäkökulma on kirjan kantava voima.


Yllä oleva, Artemisian vasta 17-vuotiaana maalaama, teos Susannasta on vertauskuvallinen kirjan alun tapahtumille, jossa Artemisia yrittää hakea oikeutta tultuaan raiskatuksi. Maalaus kertoo, mitä siitä seurasi ja valaisee erinomaisesti 1600-luvun oikeuskäytäntöä: nainen hakee oikeutta, mutta joutuu nöyryytetyksi.

Oikeudenkäynnistä alkaa Artemisian elämänvalintoihin vaikuttava katkeruus isäänsä kohtaan. Hänen isänsä, Orazio Gentileschi, oli taidemaalari ja samalla Artemisian oppi-isä.

Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Oikeudenkäynti saattoi nimittäin osaltaan sytyttää Artemisian vahvan ilmaisun ja tulkinnan. Kirja onkin kertomus omiin näkemyksiinsä ja tyyliinsä luottavasta taiteilijasta. Oli mielenkiintoista seurata, miten Artemisia löysi uusia näkökulmia muiden taiteilijoiden aikaisemmin valmistuneisiin teoksiin. Tässä on esimerkkinä Caravaggion ja Artemisian tulkinnat Judithista.

Caravaggio, n. 1598


Artemisia Gentileschi n. 1612-1613


Alemmassa, Artemisian teoksessa, Judith surmaa Holoferneen, näkyy väkevää toimintaa ja raakaa realismia. Siihen verrattuna Caravaggion maalaus on pysähtynyt ja melkeinpä poseeraava.

Romaani on vahva taiteilijaromaani, historiallinen kertomus ja selviytymistarina samassa paketissa. Se herätti minussa valtavan kiinnostuksen Artemisian ja hänen aikalaistensa taiteeseen.

Karin Alvtegen: Varjo (Skugga)

En käsitä, miksi tätä kirjaa mainitaan jossain dekkariksi, sillä sitä se ei ole. Kirjan takakannen mukaan se on psykologinen jännäri, mikä on lähempänä oikeaa.

Alvtegen tietää mistä kirjoittaa: kirja kertoo kriittisesti kirjailijoista, heidän lähipiiristään ja kirjallisuusinstituutiosta yleensä. Tästä näkökulmasta voi lukea lisää vaikkapa Kaisa Kurikan arvostelusta Turun Sanomissa.

Kriittisyys ravisteli muutenkin ja kohdistui jopa Svea-mammaan. Tosin aihe oli vain lyhyesti, pelkkänä hipaisuna mukana tarinassa, mutta silti vavahduttavana yksityiskohtana sota-ajan Ruotsista. Maahan onnistui välttämään sodan, mutta mitä siellä silloin tehtiinkään? Vai tehtiinkö mitään? Näihin kysymyksiin liittyy kirjassa oleva moraalitesti. Se on yksinkertainen, mutta hyvin valaiseva.

Kirjassa on paljon eettistä pohdintaa. Oikeastaan koko tarina kuvaa moraalitonta sumppua, möhkälettä, jossa pahat teot on tiiviisti pakattuna ja joka on unohdettu ja vaiettu melkein olemattomaksi. Pieni nirhaisu tulee sumppuun ja se meinaa alkaa avautua, mutta sitä tilkitään, ja aina uusilla pahoilla teoilla sitä tilkitään, yhä uudelleen… Siis oikea moraalin irvikuva!

Kirja tuotti järkyttävän lukukokemuksen, mutta ilman minkäänlaista mässäilyä. Sen vuoksi se upposi minuun kuin veitsi sulaan voihin ja jätti ikuisen jäljen.