maanantai 12. joulukuuta 2011

Luolakarhun klaani, ym.

Miksi ihmisen täytyy olla niin saamaton, ettei saa kirjoitettua edes vähäisiä muistiinpanoja luetusta kirjasta? Etenkin kun tarkoituksena on ollut kirjoittaa tänne edes jotakuinkin säännöllisesti. En sentään koskaan ajatellut kirjoittaa kaikista luetuista, eli lähdin alusta pitäen rennolla otteella liikkeelle. Nyt näyttäisi siltä, että ote on luiskahtanut liiankin rennoksi.

Olen kuitenkin päättänyt kirjoittaa Jean M. Untinen-Auelin Luolakarhun klaanista ja sen myös teen! Päätös syntyi yksinkertaisesti siksi, että tarina oli mielestäni niin vastustamattoman hyvä. Kirja on nököttänyt lukemattomana hyllyssäni vuodesta 1982 lähtien. Tänä vuonna se olisi voinut saavuttaa 30 koskemattoman vuoden kunnioitettavan iän. Mutta niin ei siis käynyt, sillä se menetti neitsyytensä viime syksynä.

Kirja on hyllyssäni siksi, että sen ilmestymisen aikoihin kuuluin kirjakerhoon ja aina joskus (aika usein) unohdin peruuttaa kuukauden kirjan. Niin kävi tässäkin tapauksessa. Kirja tuli, maksoin sen ja pistin hyllyyn. Sen lukeminen ei kiinnostanut ja nyt mietin miksi. Ilmeisesti ennakkoluuloni olivat todella voimakkaat. ”Ihmiskunnan aamuhämärä” ei kuulostanut korvissani houkuttelevalta. Kun sain tietää, että tuolloin aamuhämärän aikaan ei osattu puhua, ennakkoluuloni nousivat huippuunsa. En mitenkään kyennyt uskomaan, että monisatasivuinen kirja voisi olla kiinnostava ilman puhetta.

Koska minulla on nyt kuitenkin päällä jonkinlainen hämärä projekti, että kävisin edes jollain tasolla läpi kirjani, joutui tämäkin kirja syyniin. Koska juuri silloin ei ollut mitään erityisen mielenkiintoista luettavaa, päätin vihdoin lukea sen. Olihan se jopa määritelty klassikoksi kotimaisella listalla.

Jo kirjan ensimmäiseltä sivulta tarina imaisi mukaansa. Miten hienosti kuvailevaa ja dramaattista tekstiä!

”Tyttö temmelsi vedessä vähän aikaa: ui edestakaisin ja jättäytyi sitten virran vietäväksi. Kun joki leveni kivikossa solisevaksi koskeksi, hän nousi seisomaan ja kahlasi rantaan, käveli takaisin hiekkapoukaman kohdalle ja alkoi lajitella pikku kiviä. Hän oli juuri lisännyt uuden kiven erityisen kauniiden kivien kasaan, kun maa alkoi tärähdellä.”

Pian tarina eteni maanjäristyksestä tuhoista yksinäisen 5-vuotiaan tytön haavoittumiseen luolaleijonan kynsissä ja siihen, kun tyttö ja klaanilaiset kohtasivat. Klaanin nainen näki haavoittuneessa tytössä olennon, joka muistutti karvattomalta eläimeltä näyttävää myttyä. Siitä alkoi Aylan elämä klaanikansan parissa.

Nuo vankkarakenteiset, karvaiset, lyhyet esi-ihmiset kutsuivat itseään Luolakarhun klaaniksi. Ayla oli Muita: vaalea, pitkä ja kaunis, ja käyttäytyi klaanikansan mielestä omituisesti. Hän itki ja nauroi ja osasi puhua. Hän oli kiinnostunut ympäröivästä maailmasta ja halusi tehdä asioita, jotka olivat mahdottomia klaanikansan naisille. Niin hän tuli rikkoneeksi tabuja. Hän oli liian kekseliäs ja liian kehittyvä! Hän eli tulevaisuudelle, kun taas klaani ja eli kehityskyvyttömänä menneisyydelle, ikivanhojen tapojen orjuuttamana.

Kirja on täynnä mielenkiintoisia ja mielikuvituksellisia tekoja ja ajatuksia. Vieläkin mietin, voisiko todella olla niin, että muinaisilla ihmisillä olisi ollut yhteinen muisti, joka ulottuisi kauas menneisyyteen. Ajattelen mielessäni kananpoikasta, joka nähdessään erilaisten lentävien lintujen hahmokuvia jatkoi rauhassa tepastelua, mutta heti kun se näki lentävän haukan kuvan, se jähmettyi peloissaan. Silläkin on syntymästä lähtien alkukantainen muisti, jonka perusteella se osaa pelätä.

Kirja avarsi ajatuksia aivan huikeasti. Tajusin, että yhtä vaikeaa kuin on nähdä tulevaisuuteen on nähdä menneisyyteen. Onko ihminen joskus ollut täysin erilainen? Onko kehittynyt kaksi tai useampia ihmisen kaltaisia lajeja, jotka ovat joskus kohdanneet? Millainen on ollut se valintavaihe, joka on johtanut nykyisenkaltaisen ihmisen säilymiseen ja elämän jatkamiseen?

Klaanin elämän ja Aylan sopeutumisen kuvailu oli suorastaan järkyttävän kiehtovaa. Jäin täysin kirjan pauloihin.

---

Jatkokertomuksena tähän vielä, että luin yllä olevan jälkeen Luolakarhun klaanin jatko-osat Hevosten laakso, Mammutin metsästäjät, Tasangon vaeltajat ja Luolien suojatit. Ehkä parituhatta sivua muistelua ja toistoa, rakkauslöpinää, seksiä ja harvoin joku pieni kohokohta viihdepuurossa. Kaikesta paistoi se, miten kustantaja on tavoitellut suuria myyntilukuja peruskikoilla, jotka yleensä myyvät. Näitä kirjoja ei olisi tarvinnut lukea, eivätkä ne tarvitse muuta arvioita.