maanantai 12. maaliskuuta 2012

Elisabeth Goudge: Vanha majatalo

Tartuin poislähtevien kirjojen hyllyssä teokseen, jonka päätin lukea ennen kuin se lähtee kiertoon. Elizabeth Goudgen Vanha majatalo –kirjan takakannessa sanotaan näin:

"Romanttinen maailmanmenestysromaani, jonka maalauksellisena keskuksena on keskiaikainen, unohduksiin jäänyt majatalo. Se muodostaa unenomaisen kauniin ympäristön toisiaan rakastaville ja vihaaville, toisistaan etääntyville ja toisensa löytäville ihmisille. Teos kuvaa ylempään englantilaiseen keskiluokkaan kuuluvia sodan uuvuttamia, levottomia ihmisiä, joiden toisiinsa merkillisesti vyyhteytyvät kohtalot tuovat majatalon maailmaan outoa jännitystä."

Tarina saa valtaansa. Henkilöt, miljöö ja kerronta lumoavat.

Talo, jossa ei näyttänyt olevan yhtään suoraan linjaa oli itsessään kuin taulu. Sillä oli oma persoonallisuus, se oli kuin elävä olento. Sen portaikko näytti käsivarsilta, joiden syleilyyn saattoi astua.

Metsä, jonne voi mennä hautamaan menneisyytensä ja josta voi löytää ihmeitä. Metsä, jossa oli tiheikköjä, joiden sisällä oli täydellinen vihreä nurmikko, jonka yläpuolelle kaartuvat oksat muodostivat katoksen. Metsä, jossa oli Tuolla Puolen, jossa asuu sarvipäinen Satuolento.

Lapset, joista vanhin poika oli tullut ritariajalta. Toinen poika lienee purjehtinut Draken kanssa merirosvomatkoilla. Tyttö oli nykyaikaan eksynyt Kate Greenaway. Viisivuotiaat kaksoset elivät omassa maailmassaan usein Rottana ja Myyränä. Lastenkirja ”Tuuli kuiskii pajukossa” kuuluu tarinassa usein.

Kiehtovia ovat myös kirjan aikuiset. Heistä yksi on taiteilija, jonka oppiin vanhin poika pääsee. Taide putkahtaa esille mitä yllättävimmissä paikoissa tuossa taianomaisessa talossa. Ja taidekin on taikaa.

”Ben arveli, että taiteilija oli aloittanut kukista ja perhosista ja huomannut sitten, ettei hänelle jäisikään tilaa metsässä linnuille ja eläimille. Mutta hän ei ollut antanut sen huolestuttaa itseään. Aivan ylhäällä, jokaisessa puunlehvien paljaaksi jättämässä paikassa, missä katsoja odotti näkevänsä palasen taivasta, hän näkikin sen sijaan jotakin eläintä tai laulavaa lintua esittävän lehtien reunustaman kuvan. Eräässä näkyi lentävä lokki, toisessa sinisellä virralla uiskenteleva joutsen. Siellä oli syövä hirvi, syvään uneen vaipunut pieni kuusipeura, saalista pyydystävä kuningaskalastaja, pesäänsä rakentava punarintasatakieli, mietiskelyyn vaipunut pöllö, mäyränkolo ja koloonsa pyrkivä mäyrä taaksepäin, kaniinin pesä, josta kaniini juuri tulee ulos, pähkinöitä syövä orava, takajaloillaan istuva peltohiiri pesemässä korviaan ja yhtä paljon muita eläimiä kuin oli tyhjiä paikkoja puiden lehvien lomassa. Taivasta ei näkynyt ollenkaan, sillä sille ei olisi ollut mitään tilaa, mutta koko maisema hehkui kirkasta, kaunista valoa, niin rauhallista ja kuitenkin niin hohtavaa, että katsoja tiesi keskikesän kuuman päivän olevan painumassa auringonlaskun kultaa kohden viileän henkäyksen väreillessä metsässä ja lintujen äänten kohotessa ylistyslauluun.”

Aivan kuten teoksen talo on kuin maalaus, jonka sisälle voi astua, on kirja kuin teos, jota taide ei vain hipaise, vaan se on siinä.

Lienee helppo arvata lähtikö kirja kiertoon, vai menikö se rakastettujen kirjojen hyllyyn.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti