Laila Kinnunen: Halusin laulaa halusin rakastaa

Kesällä olimme tyttären kanssa mökillä ja poikkesimme paikalliselle kirpparille. Hän löysi sieltä Laila Kinnusen kirjan Halusin laulaa halusin rakastaa, toimittanut Irja Sievinen.


Lukeminen alkoi samantien ja huvittavimmat kohdat hän luki minulle ääneen, muun muassa tämän: "Hän oli pitkä, komea, tumma, ei sentään ruskeasilmäinen, vaikka kaikki sellaiset miehet ovatkin olleet niin ratkaisevia kohtalossani. Hän oli insinööri, miellyttävä, fantastinen seuraihminen, kultainenkin kaikin puolin. Olen melkein varma, että hänen nimensä oli Matti."

Matista ei tullut Lailalle pitkäaikaista suhdetta, sillä tämä ei suostunut seksiin. Kun Laila yritti päättäväisesti vampata tämän, Matti ilmoitti jyrkästi, ettei "mitään sellaista ennen avioliittoa".

Laila Kinnunen kertoo kirjassaan perheestään ja lapsuudestaan sotalapsena Ruotsissa, mutta varsinaisesti hän keskittyy kirjassa, kuten koko elämässäänkin, laulamiseen ja miehiin.

Laulajanura alkoi Lazzarellasta 17-vuotiaana, mutta jo sitä ennen Laila oli kierrellyt esiintymässä ympäri Suomea. Hän oli tanssinut sambaa pienestä tytöstä lähtien ja herätti liikehdinnällään huomiota lavoilla. Siihen aikaan solistit yleensä liikehtivät hitaasti tai suorastaan juhlavasti. Tai kuten Laila kuvailee: "seisoi jäykkänä kuin tikku mikrofoninsa kanssa".

Kirjassa miehistä kuvaan tulee ensin Jussi, sitten Matin ja Larsin jälkeen italialainen "pieni, tumma ja loistava pianisti" Armando. Laila ihastui ja rakastui herkästi, joten ehkä heitä oli muitakin. Ja suhteet olivat yleensä myrskyisiä. Ensimmäinen aviomies oli Ville-Veikko Salminen, "Ville Huoleton". Avioliitto kesti parisen vuotta ja kaatui kummankin sanojen mukaan raha-asioihin. Ville Huoleton "käytteli rahaa kuin Kroisos, ei laskenut, ei harkinnut, ei miettinyt mistä rahat tulevat, antoi hurrata vain".

Laila näyttäisi ajautuneen säännöllisesti mustasukkaisten ja väkivaltaisten miesten syliin. Kirjassa hän kertoo usammankin kerran, miten häntä oli pahoinpidelty. Yhden Ville-Veikon "käsittelyn" jälkeen Laila oli mustelmilla kasvoista kantapäihin. "En ikinä olisi uskonut, että ihmiseen mahtuu sellainen määrä mustelmia." Laila ihmetteli, että selvisi sillä kerralla hengissä.

Kirjasta tajuaa, miten Laila oli temperamenttinen ja rohkea nainen. Hänellä oli hyvä kielipää, jolla pärjäsi paitsi laulaessa myös ulkomaan matkoilla. Hän matkusteli paljon ja teki pitkiä esiintymiskiertueita paitsi Ruotsiin, toiseen kotimaahansa, myös muualle Eurooppaan. Se ei siihen aikaan ollut kovin yleistä ja mielestäni osoittaa paitsi rohkeutta myös jonkinlaista levottomuutta. Ehkä sotalapsivuodet olivat sittenkin aiheuttaneet jonkinlaista juurettomuutta, vaikka perhe ja biologinen äiti vaikuttivatkin läheiseltä.

Avioliiton loppupuolella Laila odotti lasta Misolle. Kirja päättyy siihen, kun Laila on naimisissa Mison kanssa, on saanut lapsen ja asuu Espoon Lähderannassa. Hän on 33-vuotias ja ollut lähes puolet elämästään iskelmälaulaja. Vaikka ei suoraan sanokaan, kirjasta lopusta henkii se, miten perhe-elämä ei Lailaa innosta. Raikkaan ja railakkaan kerronnan jälkeen teksti ikään kuin pysähtyy ja sammuu. Ehkä hän haki lisää sisältöä perheenäidin elämäänsä kirjoittamalla tämän kirjan.

Loppu onkin Laila Kinnusen tarinan jatko-osaa, jota ei liene kirjoitettu.