Elisabeth Goudge: Vanha majatalo

Tartuin poislähtevien kirjojen hyllyssä teokseen, jonka päätin lukea ennen kuin se lähtee kiertoon. Elizabeth Goudgen Vanha majatalo –kirjan takakannessa sanotaan näin:

"Romanttinen maailmanmenestysromaani, jonka maalauksellisena keskuksena on keskiaikainen, unohduksiin jäänyt majatalo. Se muodostaa unenomaisen kauniin ympäristön toisiaan rakastaville ja vihaaville, toisistaan etääntyville ja toisensa löytäville ihmisille. Teos kuvaa ylempään englantilaiseen keskiluokkaan kuuluvia sodan uuvuttamia, levottomia ihmisiä, joiden toisiinsa merkillisesti vyyhteytyvät kohtalot tuovat majatalon maailmaan outoa jännitystä."

Tarina saa valtaansa. Henkilöt, miljöö ja kerronta lumoavat.

Talo, jossa ei näyttänyt olevan yhtään suoraan linjaa oli itsessään kuin taulu. Sillä oli oma persoonallisuus, se oli kuin elävä olento. Sen portaikko näytti käsivarsilta, joiden syleilyyn saattoi astua.

Metsä, jonne voi mennä hautamaan menneisyytensä ja josta voi löytää ihmeitä. Metsä, jossa oli tiheikköjä, joiden sisällä oli täydellinen vihreä nurmikko, jonka yläpuolelle kaartuvat oksat muodostivat katoksen. Metsä, jossa oli Tuolla Puolen, jossa asuu sarvipäinen Satuolento.

Lapset, joista vanhin poika oli tullut ritariajalta. Toinen poika lienee purjehtinut Draken kanssa merirosvomatkoilla. Tyttö oli nykyaikaan eksynyt Kate Greenaway. Viisivuotiaat kaksoset elivät omassa maailmassaan usein Rottana ja Myyränä. Lastenkirja ”Tuuli kuiskii pajukossa” kuuluu tarinassa usein.

Kiehtovia ovat myös kirjan aikuiset. Heistä yksi on taiteilija, jonka oppiin vanhin poika pääsee. Taide putkahtaa esille mitä yllättävimmissä paikoissa tuossa taianomaisessa talossa. Ja taidekin on taikaa.

”Ben arveli, että taiteilija oli aloittanut kukista ja perhosista ja huomannut sitten, ettei hänelle jäisikään tilaa metsässä linnuille ja eläimille. Mutta hän ei ollut antanut sen huolestuttaa itseään. Aivan ylhäällä, jokaisessa puunlehvien paljaaksi jättämässä paikassa, missä katsoja odotti näkevänsä palasen taivasta, hän näkikin sen sijaan jotakin eläintä tai laulavaa lintua esittävän lehtien reunustaman kuvan. Eräässä näkyi lentävä lokki, toisessa sinisellä virralla uiskenteleva joutsen. Siellä oli syövä hirvi, syvään uneen vaipunut pieni kuusipeura, saalista pyydystävä kuningaskalastaja, pesäänsä rakentava punarintasatakieli, mietiskelyyn vaipunut pöllö, mäyränkolo ja koloonsa pyrkivä mäyrä taaksepäin, kaniinin pesä, josta kaniini juuri tulee ulos, pähkinöitä syövä orava, takajaloillaan istuva peltohiiri pesemässä korviaan ja yhtä paljon muita eläimiä kuin oli tyhjiä paikkoja puiden lehvien lomassa. Taivasta ei näkynyt ollenkaan, sillä sille ei olisi ollut mitään tilaa, mutta koko maisema hehkui kirkasta, kaunista valoa, niin rauhallista ja kuitenkin niin hohtavaa, että katsoja tiesi keskikesän kuuman päivän olevan painumassa auringonlaskun kultaa kohden viileän henkäyksen väreillessä metsässä ja lintujen äänten kohotessa ylistyslauluun.”

Aivan kuten teoksen talo on kuin maalaus, jonka sisälle voi astua, on kirja kuin teos, jota taide ei vain hipaise, vaan se on siinä.

Lienee helppo arvata lähtikö kirja kiertoon, vai menikö se rakastettujen kirjojen hyllyyn.

Carl Larsson - Hyvän elämän jäljillä

Kävin Ateneumissa katsomassa odottamaani näyttelyä ”Carl Larsson - Hyvän elämän jäljillä”. Oli kiva katsella teoksia, joista moniin olen tutustunut jo postikorttikeräilyn yhteydessä. Luultavasti en olekaan koskaan ennen käynyt näyttelyssä, jossa oli niin paljon tuttuja kuvia.

Kuten Ateneumin näyttelyissä yleensä siellä sai paljon tietoa taiteilijasta, hänen elämästään ja ajatuksistaan. Seinillä oli pieniä tietoiskuja ja yhteen tilaan oli järjestetty suuri pöytä, jonka äärellä voi selailla ja lueskella kirjoja, jotka kertoivat Larssonin elämästä ja taiteesta. Siellä pyöri myös filmejä, jotka oli kuvattu Sundbornissa ja niissä esiintyivät Carl Larsson perheineen erilaisissa tilanteissa. Oli kiinnostavaa nähdä aitoja maisemia, jotka ovat jo käyneet tutuiksi hänen maalauksistaan.


Carl Larssonin varhaisemmat työt olivat todella kauniita ja raikkaita, joita katselin suorastaan hartaana. Niissä loisti ihana vehreys. Niitä en ole juurikaan postikortteina nähnyt, joten ne olivat minulle uusia tuttavuuksia. Tämä oli yksi suosikeistani.


Ihailin myös maalausta nuoresta morsiamesta, Karinista, joka oli siinä liikuttavan suloinen. Larsson avioitui Karinin kanssa vuonna 1883 ja he saivat kahdeksan lasta, joista yksi kuoli. Seitsemän muuta, Suzanne 1884, Ulf 1887, Pontus 1888, Lisbeth 1891, Brita 1893, Kersti 1896 ja Esbjörn 1900 esiintyvät hänen monissa maalauksissaan. Sekä Karin että lapset olivat Larssonin suosikkimalleja, jotka joutuivat poseeraamaan usein pitkiäkin aikoja paikallaan. Hänen lapsensa olivat hänen taiteensa marttyyreja.

Mielestäni oli aika erikoista, miten monessa kuvassa taiteilija itse esiintyy. Saatoin katsoa hyvin elävää kuvaa, jossa malli katsoo suoraan maalaavaa taiteilijaa kohti ja sitten kuvassa taustalla näkyykin itse taiteilija kumartuneena tekemään jotain. Mikä tarve hänellä oli saada itsensä mukaan kuviin? Eikö perheen kuvaus ollut täydellistä, jos hän olisi itse puuttunut niistä?


Perhe sai Sundbornin talon (Lilla Hyttnäs) Karinin isältä vuonna 1888. Talosta tuli Carlin ja Karinin yhteinen taideprojekti, jossa kumpikin toi esille omaa luovuuttaan. Karin toteutti itseään muun muassa tekstiilitaiteilijana ja Ateneumin näyttelyssä oli esillä myös näitä Karinin originelleja tekstiilitöitä.

Carl Larssonin maalauksista kodistaan tuli hyvin suosittuja ja niiden myötä Lilla Hyttnäsistä tuli yksi maailman tunnetuimpia taiteilijakoteja. Maalauksilla, joita julkaistiin kirjoissa, oli vahva vaikutuksensa ruotsalaiseen sisustukseen.


Ateneumin näyttelyssä pääsi vierailulle taloon tilateoksessa, jossa akvarellit ovat huoneen kokoisina. Siellä voi avata kaappien ovia ja siirtyä huoneesta toiseen. Lasten leluja oli pöydillä ja astioita kaapeissa. Alexander Reichsteinin Kotona-tilateoksessa sai koskea kaikkeen mitä siellä oli, mikä on harvinaista taidenäyttelyssä. Lapset leikkivät leluilla ja aikuiset kurkistelivat ikkunoista. Yhdessä huoneessa oli tangollinen lasten vaatteita ja paikalla oli sopivasti pari 5-7 -vuotiasta, jotka sovittelivat noita vaatteita ylleen! Valokuvaaminenkin oli sallittua ja kyllä harmitti, että ei ollut kameraa mukana. Se kun yleensä on kielletty kapistus taidenäyttelyissä.

Luin seinältä, että Larsson on todennut jotain sellaista kuin ”jotkut kuvittelevat, että aina nähdessään uuden kuvan se olisi seuraavasta huoneesta, kun ne todellisuudessa ovat saman huoneen eri seiniltä”. Tästä toteamuksesta tunsin tyydytystä. Olin nimittäin korttien parissa todennut, että kuvia on hauska tutkia nimenomaan sillä mielellä, mitkä niistä ovat samasta huoneesta. Samalla voin mielessäni yrittää luoda kokonaiskuvaa talosta.

Talo on nykyisin kotimuseona. Olisipa upeaa päästä käymään siellä joskus!